Melt!: perjantai

 

Loma Saksassa oli rentouttavin, ihastuttavin — ja ennenkaikkea pisin ikinä. Yllättävän netittömyyden vuoksi päivittelyt jäivät valitettavasti olemattomiin, joten korjataan vahinkoa täällä ensin toissaviikonloppuisen Melt!-festarin osalta.

Perjantai starttasi tiukalla aikataululla, kun edellisten puheiden mukaisesti piti rynnätä paikalle jo alkumetreiksi katsomaan the Vaccinesia. Eka kolmannes missattiin, mutta loppu tyydytti onneksi sekin. Livenä katsottuna yhtye oli isoa astetta lähempänä perusrokin junttaamista kuin indieviileilyä — vain hetkeä aiemmin omiin korviini kantautunut tieto Red Hot Chili Peppersin lämppäämisestä tulevalla Ratinan-esiintymisellä ei tämän keikan jälkeen enää niin yllättävältä tuntunutkaan. Livenä yhtye ei riehaannuttanut, mutta tyydytti. Vanha kunnon Wreckin’ Bar osoitti olevansa aito sukupolviklassikko; ei uraauurtavuutensa, vaan tyylipuhtautensa takia.

 

 

Seuraavaksi päälavan valtasi isona parisuhdebändinä paikkaansa vakiinnuttava the Raveonettes, joka oli totutun tyylikäs ilmestys. Joulukuisella Köpiksen-keikalla sai bändin ohella nauttia haltioituneesta ja täpötäydestä Vega-salista, nyt lavan edessä oli ihmisiä valitettavan väljästi — ja fiilis muutenkin aikatauluslotin mukainen. Biisit kulkivat silti hyvin; pari lempparia jäi tulematta, useampi saatiin. Aly Walk With Me -lopetuksen basso tärisytti nenänvartta.

 

 

Intro-teltasta bongattu the Cast of Cheers oli festareiden ensimmäinen puskista löydetty tuttavuus: ihan toimivaa math rockia erityisesti Battlesin hengessä. Genre itsessään ei aina ihan täysin uppoa, mutta hetkittäin irlantilaisyhtye onnistui sitä omaan makuunikin taivuttelemaan.

 

 

Päälavan the Rapturea kohtaan olivat odotukset korkealla. Iltakahdeksan ajankohta oli haastavahko, mutta tottahan tanssipunkin kuninkaat saavat yleisön villiksi koska tahansa? Väärin. Laiskahko soittelu ilta-auringossa ei tuntunut innostavan esittäjiä tai kuuntelijoita. Harva biisi onnistui yltämään tasolleen: lopun mieletön How Deep Is Your Love oli saksofoneineen sitä mitä pitikin, samoin kuin Misfits-tunnari Echoes.

 

 

Seuraavana korkkailtiin Gemini-teltta, jossa todellisesta show’sta vastasi ainakin itselläni naftaliinissa maannut Little Boots. Viileän robottimainen indiesöpöys oli aktista yllättäen poissa, mutta tilalle tullut, livenä euroviisutasoa lähentelevä juusto / jyystö tuntui yleisöön uppoavan täysillä. Itse en riehaantunut, mutta sivustakatsojallekin tuli hauska mieli.

 

 

Perjantain aikataulu aiheutti parit harmittavat missaukset: Vondelpark meni päällekkäin edellämainitun Little Bootsin kanssa, lupaava Boy puolestaan jonkun semmoisen kirjain + numero -yhdistelmän kanssa. Mikäs se oli?

Jos olo ei tuollainen ollut ennen keikkaa, oli se sitä viimeistään festareiden jälkeen. Odotukset M83:n suhteen olivat överihköllä tolalla, mutta jo paikan päällä hoksattu käsittämätön lokaatiopäätös aiheutti epäilyksiä. Teltassa? Häh?

Jo reilusti ennen keikan alkua oli valituilla plasseilla miksauspöydän laitamilla kunnon tungos, joka ei missään vaiheessa helpottanut. Näkeminen ja kuuleminen jäivät ahdistuksessa sivurooliin, eikä ekojen biisien jälkeen sivummalle siirtyminenkään kokemusta juuri auttanut. Yllättävän raskaat kitaranrunttaukset, identtiset synamatot, harvat rumpufillit ja toisiaan imitoivat vokaalikoukut jättivät onton olon. Siitäkin huolimatta olen edelleen varma, että päälavalla, keskellä yötä olisi keikka voinut olla ikimuistoinen. Tällä kertaa siihen ylsi vaan Midnight City, jonka koukkua koko alueelle pakkautunut yleisö lauloi mukana koko biisin ajan. Ja seuraavan. Ja seuraavan. Kokonaisuus oli pettymys — osin sijainnilla puolusteltava, mutta osin kysymyksiä kokonaistuotannon kestämisestä herättävä. Kim & Jessie ja Graveyard Girlkin jäivät tulematta, nyyh.

 

 

Huonossa henkisessä laskuhumalassa ei päälavan Cariboukaan oikein jaksanut herätellä. Varmaa ja tuttua, mutta ei enää unohtumatonta.

Mouse on Mars tuli listalta bongattua vain etäisesti tutulta kuulostavan nimen perusteella. Yksi harvoista piipahduksista Desperados Beachille oli kelvollinen, mutta lyhyt. Sekava materiaali ei hirveästi sytyttänyt. Puolenyön jälkeen alkoivat mehut olla muutenkin vähän lopussa. Muutama biisi Dillonia meni sujuvasti, mutta isompaa innostusta ei tullut.

Sen verran onneksi vielä jaksoi, että päälavan viimeinen perjantaiakti sai ansaitsemansa huomion. Bloc Party saalisti yleisönsä paikalle järkyttävän hyvällä soitollaan — eikä Kelen karisma ollut hiatuksen aikana varsinaisesti laimentunut. Kova livebändi ja kovia biisejä, jotka saivat kestonsa ajaksi taivaankin repeämään.

 

http://www.youtube.com/watch?v=TkeUFRK4i7w

 

Illan viimeiset hitaat tarjosi teltassa Rufus Wainwright kumppaneineen. Tyylikästä esiintymistä ja varmaa soittoa, mutta ei varsinaisesti mikään isompien intohimojen aiheuttaja ainakaan tässä yhteydessä.

 

http://www.youtube.com/watch?v=GpnOJmo1-Xk