Voi National

Kun eksyin eilen ensimmäistä kertaa sekä Kultturitalolle että the Nationalin keikalle, hakkasi sydän pelottavan lujaa. Osin yhtyeen takia, osin yhden mahdollisen jälleennäkemisen pelkoa rummuttaen. Kun ajankohtakin tuntui vielä pirullisen tarkkaan mietityltä, oli mielessä monta asiaa.

 

Mutta.

Kuten parhailla keikoilla tai elämää muuttavilla hetkillä yleensä on tapana, unohtui kaikki vähemmän tärkeä vain parin silmällisen aikana.

The Nationalin kivutessa lavalle, violetin videon pyyhkiessä taustakangasta ja ensimmäisten sointujen alkaessa ei mielessä ollut enää mitään sinne kuulumatonta. Sama turvallinen, musiikin kapaloima olo jatkui koko lämpimän keikan ajan.

Yhtye kuulosti hyvältä ja kappaleet, minulle vieraammatkin, pitivät hetkessä kiinni. Koko kestoltaan hämärtyneeseen aikaväliin mahtui enemmän elämyksiä kuin kestoonsa uskoisi. Kun Matt Berninger astui alas yleisön sekaan ja teki kappaleen mittaisen vaelluksensa, ei olo ollut valheellisesta messiaskultista kärsivä tai laskemoidulle lavakarismalle altistunut — vaan yksinkertaisesti onnellinen. Katse nauliintui istumapaikoille kiivenneeseen laulajaan ja tavoitti kasvoja, jotka toistivat samaa tunnetta. Yhdessä hetkessä oli enemmän onnea kuin joskus uskoisi olevan mahdollista.

Bloodbuzz Ohio vuodatutti kyyneleen ja sai käden hakkaamaan rintaa.

 

 

Akustinen yhteislaulu Vanderlyle Crybaby Geeks oli taianomaisimpia hetkiä ikinä.

 

 

 

Kotimatkalla täydensin soittolistan kuulemattomalla So Far Around the Bendillä, eksyin Finlandia-talon taakse, ehdin nipin napin yöbussiin ja näin Valkeakoskella unia perhosista.

Voi National.