Kymmenen kohtaa Ruisrockista (ja yksi Turusta)

Ruisrock on lusittu, kauan eläköön Ruisrock. Toinen visiitti Turkuun sisälsi ison kasan hyviä juttuja ja pari ärsyttävää miinusta.

 

Elbow

Ruisrockista ei voi enää olla puhumatta mainitsematta Elbow’ta — eikä mikään parhaiden keikkojen top-listailu ilman Guy Garveya ja kumppaneita ole vakavasti otettava.

Elbow oli hieno. Vaikka en häpeäkseni tuotantoa muutamia kappaleita ja uusimman levyn pikakuuntelua lukuunottamatta vielä tunnekaan, oli settiin helppo päästä sisälle — mikä ei ole läheskään aina taattua. Välispiikit eivät vaivaannuttaneet — sanoo Ilta-Sanomien vammailija mitä huvittaa — vaan loivat äärimmäisen sympaattista tunnelmaa. Vaikka päällekkäisyys Rubikin kohdalla harmittikin, oli samanaikaisuus sen ja Apulannan kanssa luultavasti vain mainio juttu; tuntui siltä, että telttaan eksyivät lopulta ne oikeasti kiinnostuneet. Tai ainakin kiinnostuivat sisään tullessaan.

Yksinkertainen, harras, voimakas ja kaunis. Elbow käänsi useammankin epäilevän Tuomaan uskoon. Kiitos siitä.

 

 

Ikinä en ole kironnut vessaan lähtemistäni yhtä paljon kuin lauantai-iltana. Livahdin seuralaisen vierestä bajamajoille ja matkalla kuulin Garveyn utelevan yleisöltä ”are you in luv with the person standing next to you?” — äh, mikä ajoitus.

The National

Kuluneen kevään myötä koko ajan korkeammalle ja korkeammalle intoilubändeissäni kavunnutta the Nationalia odotin hullun lailla, enkä turhaan. Keikka oli kova, vaikka kokonaisuutena turhan samankaltainen kuin Kultsan maaliskuinen elämys. Tunteetkin menivät samaa yhtyeen taitamaa vuoristorataa kuin neljä kuukautta aiemmin: Bloodbuzz Ohio toi taas kyyneleet silmiin ja Matt Berningerin yleisön seassa kävely aiheutti samaa hykerrystä.

Onnekas siskoni pääsi vielä hipaisemaan ohikulkenutta bleiseriä. Sanoi pehmeäksi.

Pehmeä oli myös aloitus — lempikappale Start a War jäi viimeksi kuulematta, aiheuttaen tällä kertaa melkoisen päänsisäisen tunnekuohun. ”Whatever went away, Ill get it over now / I’ll get money I’ll get funny again” — onko koskaan sanottu hienommin?

 

 

Robyn

Viime vuonna kolmella levyllä ja Flow-keikalla hurmannut ruotsalainen taskurakettitar oli ihan niin kova kuin mitä ennakkoon osasi arvellakin. Alkupuoli sai heilumaan isommin kuin mikään festareilla sitä ennen ja rrrrrrrruisrrrrrrrrock-huudatukset villitsivät juuri oikein. Kuten viimeksikin, valahti keikan puoliväli vähän turhan juustoiseksi — rummut olivat samaa jumputusta ja synat astetta kornimpia — mutta loppu oli taas silkkaa mainioutta. Eikä With Every Heartbeat -päätös ollut mitään vähempää kuin upea päätös sekä keikalle että koko Rrrrruisrrrrockille.

Isobel Campbell & Mark Lanegan

Isoin henkilönpalvontahetki koitti lopulta sunnuntaina, kun lavalle kipusi Belle & Sebastianin muinainen olennaisuus nimeltä Isobel Campbell. Skottineidon ujoutta kompensoi Queens of the Stone Agesta tuttu Mark Lanegan.

Laneganin ääni on kyllä jumalainen, sille ei mahda mitään. Juuri Campbellin kanssa esitetyissä, pehmeän rosoisissa 60-luvun henkisissä pop-balladeissa se tuntuu pääsevän täysin oikeuksiinsa. Harmi, että tyyppi jätti itsestään muuten niin kovin douchen vaikutelman. Laneganin ulkomuoto antoi ymmärtää, ettei kiinnostusta ollut ihan hirveästi Ruississa telttailuun — yhtään ylimääräistä sanaa tai kiitosta ei mikkiin tullut ja lyriikatkin menivät näppärästi nuoteista tavatessa. Lippispäisen Laneganin ja etelävaltiohenkiseen mekkoon pukeutuneen Campbellin muodostama pari oli jotenkin niin epäsuhtainen — kuin syvässä etelässä vähän köyhempien oloinen vaimonhakkaaja ja hellan ja nyrkin välissä ollut puoliso. Sama heijastui — joskaan ei nyt ihan yhtä korostetusti — myös musiikissa. Campbellin vokaalit jäivät aivan liikaa Laneganin varjoon; vaikka ääni korostetun hento onkin, tuntui se olevan nyt vain taustalaulun asemassa. Onneksi Isobel ilahdutti pikkusoittimillaan ja satunnaisilla kommenteillaan. Yhden Gentle Waves -soolobiisin kun olisi saanut kuulla, niin ah.

bob hund

Ruotsalainen bob hund oli etukäteen hehkutettu niin pystyyn, että odotukset keikkaa kohtaan olivatkin korkealla. Pettymään ei joutunutkaan, sen verran energisen ja tiukan setin yhtye Converse-lavalla veti. Laulajan heiluminen kiinnosti alussa, mutta loppua kohden tuntui nousevan vähän itsetarkoitukselliseksi. Muutenkin keikan alkupuoli kolahti enemmän — ihan vain siitä syystä, että materiaali ei entuudestaan kovinkaan tuttua ollut ja tuntui tasapäistyvän loppua kohden. Hyvä kokemus kuitenkin, bändiä tullee seurattua jatkossakin.

Anna Calvi

Etukäteisylistystä saanut Calvi on paperilla vähän kuin viime vuonna Florence + the Machine, mutta ihan eivät odotukset vielä tällä keikalla lunastuneet. Biisimateriaali on tasaisen toimivaa, mutta yllätykset harvassa. Ihan ok keikka, mutta ei oikein sen enempää.

Fleet Foxes

Sunnuntai-iltapäivän kisäväsymys teetti sen, että suurempia intohimoja tuottamatonta Fleet Foxesia tuli katseltua vähän kauempana istuskellen. Fliittareiden stadionfolk on musiikkina sellaista, jota omilla tuntemuksilla on vaikeaa kuvata: soitollisesti huikeaa, materiaalillisesti mahtavan elävää, mutta silti jotenkin… meh. Kiva keikka varmaan niille, jotka yhtyeestä enemmän innostuvat, itse en sitä välttämättä muista muutaman vuoden kuluttua enää nähneeni. Ja häh, kaikilla ei ollut partoja!

Manu Chao

Edellinen lause pitänee paikkaansa myös Manu Chaon kohdalla. Tältä tunsin tosin ennestään vain yhden kappaleen, joka keikalla tuntuikin tulevan joko aika moneen eri otteeseen tai yhteensä parinkymmenen minuutin ajan putkeen. Sisälle musiikkiin en päässyt ja sinne ulos se kuulosti vain vähän mitäänsanomattomalta — sunnuntain pääesiintyjäksi jopa aika yllättävältä. Levyllä parempaa, veikkaisin.

Kotimaiset

Festareilla kuin festareilla mielenkiinto kohdistuu poikkeuksetta ulkomaisiin nimiin kotimaisten tuntuessa lähinnä ohjelmantäyttäjiltä. Ruisrockista löytyi passattavia, tylsiä festarijyriä useampi — mutta myös monta hyvää hetkeä.

Ylipitkien jonotteluiden myötä lauantainen Pertti Kurikan Nimipäivät jäi osaltani vain kolmen biisin mittaiseksi, mutta iski silti odotetusti. Sympaattisilla välispiikeillä varustettu porukka ei ollut ihan varma, vietettiinkö Turussa Ruis- vai Provinssirockia, mutta biisejä ei tarvinnut kuulla missään määrin alentuvalla asenteella. Tykkäsin.

Uusi Fantasia kuulosti teltassa taas aivan mahtavalta livebändiltä, mutta turhan pitkään jumittavat kappaleet yhdistettynä perinteiseen instrumentaali-innostumattomuuteeni vei pinnoja. Yhtye on vähän hankalassa asemassa: biisi kuin biisi kuulostaa kyllä hyvältä, mutta harvaa jaksaisi varsinaisesti varta vasten kuunnella. Hassunhauska lavapukeutuminenkin — tällä kertaa militaarihengessä — uhkaa tehdä porukasta vain astetta uskottavamman Eläkeläiset.

Niittylavalla Scandinavian Music Group teki sen mitä pitikin. Kuulosti hyvältä ja kesäiseltä, innostutti kuulijansa lauluun ja tanssiin ja yllätti itseni, kun huomasin kuinka hyvin tuotantoa tunnen — ainakin festareiden hittikimaran verran, siis. Vallan mukava esitys, erityisesti lempibiisini Mustalla, maidolla, kylmänä, kuumana.

PMMP oli lauantai-illan päätöksenä itselleni vähän hankalassa saumassa, jumalaisen Elbow’n jälkeen kun olisi tehnyt mieli vain leijailla Ruissalosta petiin. Tämän hetken isointa kotimaista ei tehnyt kuitenkaan ensikertalaisena mieli missata — ja hyvä niin. Alku ei vielä ihan täysin vakuuttanut, laulut erityisesti tuntuivat oudon kireiltä, mutta mitä pidemmälle edettiin, sitä paremmin keikka viihdytti. Biisimateriaalin suhteen koin SMG-yllätyksen, kun tuttua biisiä seurasi aina toinenkin melkein mukana laulettava. Ylimmäksi kaikista nousi Oo siellä jossain mun, etenkin kun sanoja erehtyi ensimmäistä kertaa todella kuuntelemaan.

Sunnuntain avasi oikein mukavasti Paleface, jonka setti osoittautui kaikin puolin laadukkaaksi. Viimevuotisen albumin nimikkobiisi on ehtinyt inflaationsa vuoksi muodostumaan ärsytystä rakentavaksi, mutta vieraammat biisit kolahtelivat. Talonomistaja toimii aina.

 

 

Sunnuntai-iltapäivän helmi oli Fleet Foxesia paitsi edeltänyt, myös kovasti puffannut Magenta Skycode. Vielä tavanomaistakin isompisoundisen keikan vetänyt porukka oli melkein yhtä hyvä kuin viimeksikin — mutta silloin tulikin lempiraita Luvher Oh Hater. Taas mentiin enimmäkseen uuden levyn kappaleilla, jotka kyllä toimivatkin. Vanhat vaan ovat vielä enemmän omia.

Järjestelyt

Provinssirock on useimmiten ihan oikeasti ihmisten juhla. Viime vuonna tungoksesta parjaamani Flow on parasta, mitä Suomessa on. Ruisrockissa tuli useampaan otteeseen olo, että ihmisistä ei pahemmin välitetty.

Perjantaina mediaväki, talkoolaiset ja vähän nimettömämmät artistit saivat jonotella lippujaan ja passejaan Turun keskustassa lähemmäs kaksi tuntia, mikä aiheutti itsessäni empatiavitutusta erityisesti artistien kohdalla. Festarialueelle kävelystä on ehkä vähän turha narista, mutta sitäkin voisi järkevöittää, samoin porteilla jonotusta. Yöbussijärjestelyt olivat aivan luokattomia, kun järjestyksenvalvojia ei aamuyöllä ollut paikalla ainuttakaan ja parkkipaikalla tungos äityi paikoin melkoiseksi kaaokseksikin. Perjantaina ja lauantaina alue oli aivan käsittämättömän saastainen — roskankerääjiä ei näkynyt ja loppuillasta bajamajat olivat ääriään myöten täynnä. Viimevuotinen sunnuntaikokemukseni oli huomattavasti positiivisempi — ja sama fiilis tuli vikasta päivästä tälläkin kertaa — mutta kaksi ensimmäistä jättivät isoja miinuksia. Ihan ensimmäisenä ratkaisuna mieleen tulee talkooväen määrän kasvattaminen.

Toisaalta angstia voisi helpottaa myös vähemmän väsähtäneiden juontajien palkkaaminen. Jusu. Eh.

Turku

Turku, oot ihana. Vaikka vierailut itse kaupungissa jäivätkin tällä kertaa harmittavan vähäisiksi, ehti se lyhyilläkin vilkaisuilla esittää kasvoistaan ne kauneimmat puolet. Piipahduspaikoista eniten ihastusta tuottivat mainion autenttinen Koulu ja viimeisen aterian tarjonnut Kerttu, joka olisi nälkäiselle lihansyöjälle ollut hinta/laatu-suhteeltaan aivan käsittämätön paikka — eikä vegetaristillekaan huono. Ihanaa arkkitehtuuria, merta sekä kasoittain mainion oloisia pikkuputiikkeja ja -kuppiloita. Tänne pian taas!