Agricolaa ja Egotrippiä
Suomen kielen päivä, jei!
Kuten kyllästymiseen asti olen todennut, kuuntelen hirveän vähän suomenkielistä musiikkia. 60- ja 70-luvun käännöiskelmä on ihan lempparia ja sitä eksyy monesti dj-soitteluihinkin — viimeksi ainakin Aamu– ja Nosta lippu salkoon -biisien verran. Uudempi suomeksi laulettu on kuitenkin hakusessa. Ultramariini on kivasta ja Regina tietysti parasta, mutta volyymillä mitattuna ei pitkälle pötkitä.
Egotrippi on asiassa kuitenkin jonkinasteinen poikkeus. Helsinki-Hollola oli nuoruusvuosien lempilevyjä The Man Whon ja The Great Escapen ohella ja ehkä yhden muinaisen kannettavan cd-soittimen eniten pyörittämä lätty. Seurannut Moulaa!-kokoelma oli hauska välipala ja sitä seurannut Matkustaja-pitkäsoittokin vielä ihan kelpo — etenkin, kun koko kansan suosikiksi noussut nimikappale levyltä uupui.
Siinä vaiheessa Egotrippi ei totellut älä koskaan ikinä muutu -agendaansa, vaan kasvoi aikuiseksi. Nokkela, kaahaava powerpop muuttui yhtäkkiä pseudosyvälliseksi AOR-kolkutteluksi ja yhtyeestä tuli se virallinen nuorten, musiikkia varsinaisesti seuraamattomien aikuisten illanistujaisbändi. Viimeisimpiä levyjä en ole viitsinyt montaa kertaa enää kuunnella. Keikkoja olen nähnyt tasan yhden — ja vaikka kiva olikin, sai se riittää. Mikki Kausteen tosi-tv-vierailuistakin on saanut yhdelle elämälle tarpeeksi.
Alaikäisenä, musiikkimaultani hetkellisesti liian nopeasti aikuistuneena Egotrippi soi tiuhaan, mutta nykyään Helsinki-Hollolakin aiheuttaa paikoin pientä hylkimistä. Paluuta samaan on vaikea löytää — niin yhtyeen kuin itsenikään kohdalla. Itseä joskus muovanneen yhtyeen paikka sille kuitenkin edelleen kuuluu.
Siksipä lauantaille viisi parasta Egotrippi-kappaletta.