Brighton Rock

Brighton Rock on elokuva tytöstä ja pojasta. Ei ehkä kuitenkaan se tavallisin sellainen, vaikka penkkiin puristautuneena muuta aina paikoin toivoikin.

 

Tyttö oli tyttö, mutta poika jotain muuta. Siksi Sam Rileyn esittämään Pinkieen olikin niin vaikea samaistua ja motiivien miettiminen jatkui yöhön asti.

Muutamaa graafisempaa hetkeä lukuunottamatta elokuva oli tyylipuhdasta aikalaiskuvausta juonen yksinkertaisuutta myöten — mikä arvattavasti herätti ihastusta. Vaatteet, hiukset ja lokaatiot henkivät huolitelluutta ja päähahmot oli helppo nähdä oikeina ihmisinä.

 

 

Suurimman osan ajasta kokonaisuus tuntui kuitenkin vähän liian hajanaiselta. Umpikujaisuus ei rakentunut tarpeeksi ahdistavaksi ja tapahtumat muutenkin tuntuivat — viitekehykseensä nähden siis — jotenkin arkisilta. Liikkuakseen isoissa elementeissä, murhissa ja rakkaudessa, välittyivät vain yhden henkilön tunteet aina katsomoon asti.

Mutta silloin, kun Brighton Rock puhui minulle, se todella teki sen. Kun Pinkie sanoi sateessa värisevälle Roselle ”You’re good, and I’m bad. We’re meant for each other.”, sai moni epätasaisempi hetki paljon anteeksi.

Viimeinen otos päästi valloilleen pienet niagarat, vaikka Plevnassa oltiinkin. Kun kylmät väreet ja tippaiset linssit tulivat esille vielä loppuillastakin aina kohtausta miettiessä, tuntui Brighton Rock lopulta elokuvalta, jonka pariin haluaa palata toistekin. Yksi hienoimmista elokuvalopetuksista ikinä.