Flow ’12: jälkilöylyt

 

Toipuminen otti taas aikansa. Tämän vuoden Flow oli taas jollain tavalla tyystin erilainen kuin aiemmat — vaikka sama tavaramerkkifiilis aika ajoin pilkahtelikin.

Perjantai

Lähtöaikataulu viivästyi perinteisesti, joten ensimmäinen kollattu akti oli sinisen teltan Siinai + Moonface -kombo. Siinai ei ole aiemmin tunteita hirveästi herättänyt, mutta itselleni vieras kulttinimi Moonface toi biiseihin juuri sitä mitä tarvittiin. Komeita kappaleita, erinomaisen positiivinen yllätys ja yksi festareiden isoimmista valopilkuista heti alkuun.

A$AP Rockya — tai lähinnä esityksen dj-osapuolta ehdin tuijotella vain Smells Like Teen Spirit -introilun verran, kun suunnaksi vaihtui mustan teltan Korallreven. Odotukset olivat valtaisat, mutta ihan niihin ei lopulta ylletty. Tutut biisit lumosivat edelleen unenomaisuudessaan, uudemmissa häiritsivät paikoin turhankin juustoiset synat. Miksaus oli heikko; levytyksinä pienillä nyansseilla pelaava musiikki tuntui sekoittuvan teltassa mitäänsanomattomaksi mannapuuroksi. Taustavisut lumosivat, mutta täydellistä ihastusta yhtye ei pystynyt livenä tuottamaan. Ehkä klubikeikalla?

Moët’n kautta jatkui matka ensin mustaan telttaan, jonka Gracias oli vetänyt aivan täyteen — ja sitten päälavalle, jossa Miike Snow otti mahdotonta tonttia haltuun. Lavan yleisömäärä oli prime time -slotissa masentavahko, eikä soitto paljon enempääkään paikalle houkutellut. Biiseihin keskittymisen sijasta painopiste tuntui olevan enemmän lavashow’ssa, joka ei sekään hirveästi säväyttänyt. Vanhat biisit olivat edelleen hyviä, muutama uusikin toimi kivasti, mutta kokonaisuutta leimasi aika vahva ihan hyvä -fiilis parempi teltassa -ajatuksella varustettuna.

Laihahkoksi jääneen illan päätti osaltamme päälavan Lykke Li. Hyvin yksi yhteen viimekesäisen Popagandan kanssa vedetty keikka jäi uupumaan harmittavasti hengessä — oli syynä kiertueväsymys tai materiaalin jäähtyminen, tuntui kokonaisuudesta olleen isoin puhti poissa. Kun I Follow Riverskään ei pystynyt aneemisuudeltaan ottamaan vastaan sille tarjottimella annettua ilta-anthemin titteliä, oli olo Ruotsin ihmeeseen aika pettynyt.

Lauantai

Lauantain ensimmäinen haltuunotto oli tuoreen Wastelands-lavan ehdoton hyväksyntä: erinomaisen hieno lisä alueelle — ja sopivaa paikkausta sille lapsipuolen asemaan jääneelle, Flow’n aboriginaalille musiikkitarjonnalle. Tyyppiesimerkkinä Verneri Pohjola Quartet soitti vallan mainiota iltapäiväjazzia. Ovatko jazzrumpalistit maailman iloisimpia ihmisiä? Vahva veikkaus tälle.

Sinisen teltan lavalle kipusi Black Twig, joka suoriutui tehtävästään odotetun erinomaisesti. Mainio yhtye. Mustasta teltasta bongattu Beverly Girls sai tyylipuhtaalla tyylittömyydellään sen sijaan korvat valumaan verta. Lyhyenä läppänä ehkä kelpo, mutta kuka jaksaa yhtä biisiä enempää?

Open Source Stagen Kari Tapiiri kumppaneineen viihdytti hetken. Länkkäriteemainen kappale sisälsi jopa ihan hienon ajatuksen.

Päälavan Nicole Willis & the Soul Investigators sijoittui lokeroon takuuvarmat: perushyvä soulkeikka, joka ei pettänyt — mutta ei noussut ikimuistoiseksikaan.

Positiivinen ylläripylläri oli sen sijaan sinisen teltan Ane Brun, jonka en olisi millään arvannut vetävän telttaa lähes täyteen — itselleni kun artisti oli tuttu tasan sen yhden kappaleen verran. Entuudestaan vieras materiaali alkoi loppua kohden toistamaan itseään, mutta kokonaisuutena keikka oli oikein hieno, eikä haltioissaan seuranneen yleisön reaktioita ole koskaan ikävä seurata. Hyvä, harras fiilis valtasi koko tilan.

OSS osoitti toivottoman tukkoisuutensa, kun yllättävä halu nähdä biisillinen Karri Koiraa torppaantui totaaliseen ahtauteen. Lavassa ei ole sinänsä vikaa: naurettavan pienihän se on, mutta sijoittelu oli tällä kertaa ainakin edelliskertaa parempi.

Kindnessin ja St. Etiennen päällekkäisyys harmitti etukäteen valtavasti, mutta ensin mainittu teki lopulta asiasta hyvinkin helpon. Levyn vähäeleinen elektromelankolia vaihtui lavalla ruotsinlaivalänkyttelyyn ja hämmentävään flirttiin taustalaulajakaksikon kera. Eh.

St. Etienne sitä vastoin oli vielä parempi kuin muistin. Viimeksi Tukholmassa yhtye ratsasti ennen kaikkea sympatiapisteillä, mutta Suvilahdessa toimi muukin kuin fiilis. Hienoja biisejä, paikoin aavistuksen muovisilla soundeillakin hienoa soittoa ja päälle vielä se ihanan lämmin tunnelma — yksi tämän vuoden parhaista jutuista.

Pikapiipahdus Film Garageen herätti kysymyksiä Future Shortsin nykyahkeruudesta, seuraava päälavallinen jätti epäilyjä sekin.

The Black Keys veti Suvilahden totaalisen täyteen. Pohjapiirros petti: jumalattoman kalja-alueen vieressä lavan eteen kulkenut kapea väylä meni järkyttävään sumppuun. Onneksi katselu etäältä ei juuri haitannut: joka tahon etukäteen ylistämä bluesrock oli omiin korviini mille tahansa festarille sopivaa tusinakamaa. Lonely Boy vissiin villitsi, mutta siinä vaiheessa olin siirtynyt jo autuaammille alueille.

Onneksi launtain todellinen kohokohta oli vielä edessä. Mustan teltan Chromaticsiin siirryttiin jo hyvissä ajoin ja hyvä niin: ilmoille tuli yksi kaikkien aikojen keikoista. Vähäeleinen ja hämärä live kuulosti joka hetki valtavan hyvältä. Rummut, synat, kitarat, vokaalit, kaikki. Jälkeiseuforia on jatkunut nyt reilun viikon, eikä loppua vielä näy.

Sunnuntai

Päätöspäivä starttaili Burning Heartsilla, joka sinisessä teltassa kuulosti isommalta ja paremmalta kuin koskaan aiemmin. Harmittavasti paikalle ehdittiin vain viimeisen parin biisin ajaksi — ja harmittavasti lopetus möhlittiin epätoivoisimmalla hei nää vois soittaa lisääkin jos taputatte -encorekosiskelulla. Ei näin, ikinä.

Mustassa teltassa iltapäivän helmeksi nousi loppukesän kotimainen Sin Cos Tan -komeetta. Laadukkaat biisit ja yltiöviileä lavameininki ilahduttivat suuresti — juuri sitä vähäeleisyyttä, joka itseäni aina eniten viehättää.

Samaa ei voinut sanoa nuoruusvuosien suosikista, Pepe Deluxésta. Intoilukäyrä yhtyeen suhteen on loivaillut menemään tasaisesti alemmas, mutta Flow-keikka tuntui viimeiseltä naulalta arkkuun. Uudet biisit kuulostivat siltä miltä levylläkin; ihan kelvollisilta, mutta vähän itsetarkoituksellisen kikkailevilta scifiprogeiluilta kahden pennin elektromausteilla. Harmittamaan jäi kuitenkin vanhojen biisien suoranainen raiskailu: erityisesti Before You Leave veti suupielet aivan mahdottoman alas ja lopulliset armoniskut antoi mikin varteen löydetty laulajatar. Myötähäpeällä lantrattu pettymys oli iso isku vanhalle fanille siellä jossain sisälläni. Pahimmalta tuntuu se, ettei yhtye epäonnistunut, vaan kuulosti varmasti juuri siltä mitä tavoittelikin. Myös tämän takia missattu, kommenteissa suositeltu A Winged Victory for the Sullen jäi näin kokematta.

Alkuillassa French Films oli kasvanut hienosti päälavan saappaisiin — ja hoiti slottinsa mainiosti. Edelleen se tämän hetken paras kotimainen bändi. Milloin kuullaan uutta?

Mustan teltan kapasiteettia koeteltiin taas seuraavaksi, kun vuoronsa sai NY-akti Friends. Vähän niin kävi kuin arvelinkin; ennakkohype oli huomattavasti ansaittua isompi. Poikkeuksetta kaikki biisit kuulostivat yksinkertaisesti heikoilta — ja erityisesti hämmensi se, ettei I’m His Girl noussut oikeastaan yhtään muiden yläpuolelle. ”Have you heard about this band called Pussy Riot? You should check them out.” Jessus.

Feistiä kohtaan omat odotukseni osoittautuivat tarpeettoman hillityiksi. Hienoa soittoa mainioilla livesovituksilla. Itse yllätyin erinomaisen positiivisesti sen paremmin tuntemani edellisen levyn uudelleensovituksista: tempoa ylös, kitaraa esiin, turha pehmoilu pois. Joku toinen saattoi pettyä, itse iloitsin. Hyvä keikka.

OSS-ohjelman päätti superhypetetty Phantom, joka jäi tämän perusteella vielä vähän arvoitukseksi. Sekä soundit että visut olisivat toimineet varmasti huomattavasti paremmin sisätiloissa — tai edes pimeällä. Nälkä jäi seuraavaan keikkaan (eli tämän viikon perjantaille).

Yksi festareiden eniten odottamistani nimistä oli Meltissä hurmannut the War on Drugs, joka esiintyi taas loistavasti. Voimaa, herkkyyttä, biisejä ja visuaalisuutta; tällä keikalla oli taas kaikki mitä tarvitaan. Levyhamstraus alkaa änyyteenyt.

Sitten se viikonlopun puhutuin nimi. Björk-odotukset olivat viidessä vuodessa ehtineet kasvaa edelleen korkoa, vaikka levykuuntelu onkin rajoittunut edelleen alku- ja keskivaiheille. Biiseillä oli kuitenkin loppujen lopuksi yllättävänkin vähän väliä, vaikka ne tutuimmat hienosti Suvilahden yössä kaikuivatkin. Muutamat visuaalit ja rajoitetusti annostellut, näyttävät erikoistehosteet olisivat jo pelkästään voittaneet puolelleen, mutta ikimuistoisinta oli kuulla elävänä se ääni. Stadikalla saattoi esiintyä popin kuningatar, täällä äänessä edusti musiikin osa-alueet kokonaisvaltaisesti hallitseva monarkki.

Ainoat miinukset Björkin keikasta jäivät koskemaan logistiikkaa. Keskikäytävä oli taas aivan järkyttävän tukossa, mutta jos läpi olisi jaksanut kahlata, olisi lavan vasemmalla puolella ollut tilaa vaikka kuinka. Vastaavasti keikan alkupuolen jälkeen avattiin edustalta poistumistie, jota ei saanut käyttää kuin yhteen suuntaan, jolloin olo kalja-alueen täyteen ahdetussa eturivissä tuntui entistäkin absurdimmalta: kymmenen metriä lavan edustalta kun olisi ollut tilaa vaikka kuinka, mutta oikein millään ei sinne päässyt. Meltiä tuli ikävä.

Keikka oli kuitenkin hieno, mutta onneksi Islanti-krapuloissa maltettiin vielä poiketa St. Vincentin jatkolle siniseen telttaan. Huiman intensiivistä menoa ja näiden festareiden ensimmäinen ihan oikeasti punk keikka crowdsurffailuineen kaikkineen.

Ylipäänsä Flow’sta jäi taas hyvä maku. Parin pettymyksen rinnalla nähtiin jälleen muutama ikimuistettava keikka. Ruoka oli hyvää, päälavaa lukuunottamatta kulkeminen oli vaihteeksi yllättävän sujuvaa. Skumppabaarissa todistin ensimmäistä näkemääni Flow-tappelua ja joka välissä jouduin toteamaan Nokian festariapplikaation huonoimmaksi sovellukseksi ikinä. Seura oli parasta, taas.

Hyvä reissu. Tulipahan tehtyä.