Flow, emmätiiä
Vuoden jännittävin aamusurffailu on takana: Flow Festival julkaisi tänään kerralla ison kasan ensi elokuun esiintyjistään. Line-up huokuu isoutta ja komeutta, mutta omat fiilikset ovat kovinkin ristiriitaiset.
Eli Kanye, Kanye, Kanye.
M.I.A.:n viimevuotisessa keikassa ei tuntunut olevan kyse keikan näkemisestä, vaan M.I.A.:n näkemisestä. Sama lähtökohta taitaa olla itselläni Kanye Westin kohdalla — ehkä vielä potenssiin kymmenen. Kanyen keikan näkeminen ei juuri kiinnosta, vaikka joistain biiseistä olen pitänytkin, mutta show se tulee varmasti olemaan. Festarikesän isoin nimi on itselleni ainakin ennakkoon kuitenkin vain olankohautuksen arvoinen.
Q-Tipiä tunnen kovin huonosti, esiyhtye A Tribe Called Questiakin vain parin biisin verran. Varmaan ihan hyvä, mutta ei mitään ominta kauraa tämäkään.
Lykke Li kiinnostaa ja vetää ison lavan varman hienosti täyteen. Hyvä, helppo kiinnitys.
Röyksopp tulee Flow’hun omituiseen aikaan. Viime vuonna heppoisen Seniorin jälkimainingeissa buukkauksen olisi ymmärtänyt ja edellisvuonna Juniorin pohjalta se olisi ollut ihan ehdotonta, mutta nyt yhtye parivaljakko tuntuu vain varman päälle pelaamiselta, ihan kuten Air viime vuonna. Eipä silti, kiinnostaa nähdä — edellisestä kerrasta kun on jo, hui, yhdeksän vuotta.
Mogwai jättää vähän kylmäksi, enkä osaa sanoa paranisiko suhde lisäkuuntelulla. Iron & Wine ei yllättäen ollutkaan vain Nuorgamin aprillijuksutus, vaan ihan hieno lisä rosteriin.
Alkuvuoden olen ollut mielipiteineni paitsiossa, mutta todettakoon vielä täälläkin — James Blake on paskaa. Vuoden 2011 loungea. Hissimusiikkia dubstep-vaikutteilla. Suosiota en ymmärrä, artisti tuntuu väsähtäneimmältä jutulta ikinä. Olisitte ottaneet mieluummin Jamie XX:n.
Ariel Pink’s Haunted Graffiti kiinnostaa hirveästi, viimevuotinen -albumi kun on soinut päässä tiuhaan. Mainiointa! Sama koskee the Pains of Being Pure at Heartia, jonka tuore kakkoslevy Belong vetää melkein vertoja debyytille. Yhtye on ollut aika korkealla bändit, jotka haluan nähdä -listauksessani.
Midlake tuli nähtyä viime vuonna kahteen otteeseen ja kelpaa yhä. Warpaint on sopiva siisteyshissuttelu mihin tahansa väliin ja Twin Shadow’ta laadukkaampaa albumillista popmusiikkia ei kovin moni ole viime aikoina tehnyt.
The Døn uunituore kakkoslevy on vielä kuulematta. Destroyer ei sano tässä vaiheessa vielä juuri mitään, vaikka intoilua onkin muissa jo etukäteen herättänyt. Janelle Monáe, Mayer Hawthorne & the County, the Budos Band, Sly & Robbie ja Junior Reid vahvistavat sitä ajatusta, että Flow on tälle vuodelle ottanut jonkinasteisen harppauksen viimevuotisen Pori Jazzin suuntaan. Eli vähän kauemmas minusta.
Klubipuolella Matthew Dear kiinnostaa, heikon kakkoslevyn julkaissut Hercules & Love Affair ei enää niin paljon — vaikka viime kesänä olikin livenä kelpo. Hassuttelunimiskenen Joy Orbison on siistiä päästä näkemään.
Kotimaiset nimet ovat aika ilmiselviä, mutta ihan sopivia lisiä. Tänä kesänä luvassa on kokonaan uusi lava, joten viime vuonna rassanneeseen tungokseen lienee ainakin jotain apua luvassa. Lisää akteja ilmoitellaan toukokuussa, eli eiköhän silloin tule tieto siitä Pulpistakin.
Kokonaisuutena kattaus jättää vielä kovin epävarman olon. Kiinnostavia nimiä on, mutta kun isoimmat aktit jättävät pääsääntöisesti vähän tyhjän olon, mietityttää kokonaisuuden kiehtovuus vielä aika tavalla. Perusfestarileimakin keikkuu jossain pelottavan lähellä. Kun toisaalta saman viikonlopun samansisältöinen Way Out Westkään ei ole toistaiseksi tuonut kummempia lisiä Göteborgiin, voi Flow vetää kuitenkin vielä pidemmän korren.