Helsinki, sä sait mut heillä

Ensimmäinen viikonloppu helsinkiläisenä alkaa olla päätöksessään. Aamut ja päivät ovat sujahtaneet ohi pakkaillessa, mutta onneksi illat ovat tarjonneet jotain muutakin pääntäytettä kuin laatikkoahdistusta.

Kiitos siitä, Alppipuisto!

Kansanjuhlaan ehdimme lauantaiksi, muutaman bändin ajaksi. Pintandwefall oli totutun ihana, vaikka joko miksaus tai äänentoisto olikin aivan järkyttävän heikolla tolalla. French Films vetäisi tiukan keikan ja sydänalassa jokin onnistui hypähtämäänkin, kun yhtye muistutti päivän olevan Strokesin Is This It? -levyn kymmenvuotispäivä.

Alajärven all stars -ketju, Siinai sen sijaan… No. Juuri semmoista se oli mitä arvelinkin. Haastattelussa yhtye kuvaili soundiaan tinkimättömäksi ja se siinä hetken onnistui viehättämäänkin. Avauskappale oli isoa ja lupaavaa Joy Division + Magenta Skycode -naittoa, mutta jatko ei päästänyt yhtä helpolla — puolen tunnin kohdalla olo oli kuin yhden ylipitkän intron kuulleena. Rokkipoliisit epäilemättä tykkäävät, mutta pop-bloggaaja kaipaa koukkuja. Tuoreen Olympic Games -debyytin voisi koittaa kuunnella, mutta keikkojen tiirailu jäänee itselläni jatkossakin vajaisiin vilkaisuihin.

Tänään vaihdettiin linjaa jazziin, kun Tonight at Noon ja Jukka Perko Streamline Jazztet vetivät nautittavat keikat. Genre elää ja voi edelleen Suomessa valtaisan hyvin: kotimaisille jatsareille pitää nostaa hattua siitä, että he ovat onnistuneet karkoittamaan lajistaan sen setäisimmän maineen — tai mikä parasta, tekemään siitäkin siistiä.

Ensimmäinen kokemus Alppipuiston festeistä jätti hyvän fiiliksen. Kokonaisuutena tapahtumassa tuntui olevan sitä raikkautta ja vapautta, mitä yhdessä vähän isommassa Helsinki-festivaalissa sen alkuaikoina. Rakkauttakin, jopa. Ensi viikolla sitten Alppimuistoa ja Kalliola Rockia, oi.

Kaupunki vei sydämen toki jo siinä vaiheessa, kun French Filmsiä odotellessa Njassa hyppeli jalkojemme yli.