Melt!: lauantai
Festareiden kakkospäivä pisti sisäisen kellon koetukselle: ekat kiinnostavat setit alkoivat vasta iltaseitsemältä, mutta Squarepusherin myötä alueella piti pysyä melkein tappiin — siis neljään asti. Mutta kronologiaan!
Päivän avannut Blood Red Shoes toimi ihailtavan minimalistisella rummut ja kitara -kokoonpanolla hyvin, vaikkei päälava kuulijoista nyt varsinaisesti pursunnutkaan. Ihan kivaa soundia, mutta ei varsinaisesti mitään päähän jäävää.
Teltan Citizens! olikin jo selkeästi omempi teekuppi. Vuosikymmenen vaihteen tavaramerkkielektropop pillifarkku- ja kauluspaitapojilta toimi ihan kivasti. Hyvä fiilis ilmassa.
Flow’hunkin tuleva Araabmuzik tuli kurkattua nopeasti, ja juuri tuon keston ajan esitys viihdyttikin. Kun ärsytyskynnys kasvoi liiaksi, kaljat kainaloon ja kohti illan ensimmäistä varsinaista idolia!
M83:n tapaan myös Chairliftin telttasijoitus kummastutti alkuun, mutta sijainti olikin lopulta keikalle mitä mainioin. Mainiota soittoa odottamaani bändimäisemmässä muodossa, sympaattista ulosantia ja ennen kaikkea loistavia kappaleita — Chairlift oli vähän arkisella alkuillan festarikeikallakin yksi viikonlopun parhaista. I Belong In Your Arms villiinnytti eniten, Bruises hymyilytti yhä.
Pari vuotta sitten Two Door Cinema Club soitti täydehkössä teltassa, tällä kertaa tyypit villiinnyttivät melkoisen täyttä päälavallista. Vaikka yhtäältä vanhassa biisimateriaalissa ärsyttää biisien samankaltaisuus ja toisaalta uudet kappaleet eivät samaan, rasittavan nerokkaaseen tarttuvuuteen yllä, oli erinomaisen mukana heiluttava keikka kokonaisuudessaan kovinkin hyvä. Hauska bändi. Aika takuuvarma festarivalinta.
Leffakerhoilijoiden kanssa päällekkäin meni naapurimaan Niki & the Dove, joten seuraava vahdattava olikin päälavan Gossip — joskin osan alkupuolesta lohkaisi ruokatauko — ja toisaalta, muutaman kappaleen jälkeen oli yhtyeestä tarpeekseen jo saanutkin. Tanssittavuus ja iskevyys olivat Gossipilla yllättävän kadoksissa, ja kun tuotanto kokonaisuudessaankaan ei oikein kolahda, jäi keikan ainoaksi kiinnostavaksi aspektiksi eturivissä veriseksi terveyssiteeksi pukeutunut mies, joka yleisön riemuksi nousi yhden biisin ajaksi lavalle — osin tanssien, osien mikkiin huutaen ja osin Beth Ditton alla maaten. Wunderschön!
Gossipin jälkeen alkoi Ferropolisin Via Dolorosa; epätoivoinen valveilla pysyminen kolmelta startanneeseen Squarepusheriin asti. Syötiin, juotiin, nuokuttiin Intro-teltassa hetken yllättävän viihdyttävää, schlager-henkistä Superpunkia ja jotain muuta ei-niin-kiinnostavaa katsellen — ja, taidettiin hetkeksi nukahtaakin.
Valpastuminen tapahtui sopivasti juuri ennen Modeselektorin viimeisiä huikeita teknojumppia. Ja sitten, vielä vartin myöhässä: Tom Jenkinson.
Odotus oli kuitenkin sen arvoista — tavallaan. Squarepusherin yhden miehen keikka jakoi mielipiteet paitsi ihmisten välillä, myös omassa mielessä: toisaalta tarjottiin mielettömän vangitseva, visuaalinen kokemus, toisaalta verkkokalvojen stroboraiskaus alkoi puuduttaa jo muutaman kappaleen jälkeen. Toisaalta ilmassa kaikui ihanan raakoja soundeja, toisaalta koko tuotanto oli kuorrutettu järkyttävällä dubstep-pastissoinnilla, jota tyypin viimeisin albumi ilmeisesti kokonaisuudessaan onkin. Keikkana lopputulos ei tyydyttänyt, lavalle kun olisin halunnut nimenomaan sen vanhan kunnon Squarepusherin. Yhtä kaikki, tyydyttävä kokemus oli mies livenä nähdä — etenkin kun omat odotukset olivat tällä kertaa lähempänä kuriositeettisia kuin fanaattisia.
Vikalle bussille lähdettäessä pääsisäänkäynnistä tulvi sisälle yhtä paljon porukkaa kuin alkuillastakin. Kotimatkalla katsottaessa syyksi paljastui Laurent Garnierin ensimmäinen livekeikka kahteentoista vuoteen. No, tuleehan noita.