Jotain on tapahtunut.

Ennen rakastin printtipaitoja yli kaiken. Hauska teksti tai ovela kuvitus olivat varmin tapa kukkaronnyörieni heltiämiseen vaatekaappini pursutessa nokkelia tekstiprinttejä ja yllättäviä hahmoja.

Eilen pengoin hienoimpia printtipaitoja myyvän Threadlessin ale-osastoa, jossa suurin osa paidoista on paitsi huomiseen asti vain kymmenen euroa laaki, myös ihan yhtä hyvän näköisiä kuin aina ennenkin. Erotuksena oli vain se, että kahdenkymmenen selatun sivullisen jälkeen en ollut löytänyt yhtä ainoaa, jota olisin edes harkinnut.

Edes — tai varsinkaan — tämä ei innostanut. Joskus olisi.

Nykyisin vaatekaappini kulutetuimmat paidat ovat yksivärisiä ja printittömiä. Kertooko printti-innostukseni kuoleminen, ainakin väliaikainen sellainen, siitä, että olen tulossa vanhaksi tai tylsäksi — vai jostain ihan muusta? Ehkä siitä, että samaan aikaan, kun teen työkseni enemmän ja enemmän visuaalisia ärsykkeitä, pyrin karsimaan niitä itsessäni ja ympäristössäni.

Onko elämään mahtuvalla printin määrällä sittenkin raja?