Flow: sunnuntai
Oi, nyt se on takana. Flow’n kolmas päivä jäi kahta edellistä kevyemmäksi, mutta paketoi viikonlopun silti hienosti kasaan.
Sunnuntain starttasi Ateneumin ämpärirumpali. Uuspaikkakuntalaiselle ilmeisen elävä legenda ei ollut entuudestaan tuttu, mutta viihdytti hetken. Tyyppi näytti itse olevan innoissaan ja, no, flow’ssa — mikä ilahdutti aika paljon.
Anniskelualueella istuskeltu Jukka Eskola Quintet jousilla varustettuna oli taas sitä totutun laadukasta Suomi-jaskaa, vaikkei ihan niin paljon innostuttanutkaan kuin Jo Stance. Välikuolemamusiikiksi kuitenkin piristävää. Toisin olisi voinut käydä Minä ja Ville Ahosen kohdalla, joka yhden kuullun biisin perusteella sai telttaan kyllä kiitettävästi ääntä.
Ensimmäistä kertaa nähty Rubik oli livenä kehujensa arvoinen. Biisit syöksähtelivät paitsi korviin, myös osin suoraan sydämeen. Klubikeikan kokisin näiltäkin mieluusti.
Illan isoin juttu itselleni oli epäilemättä Twin Shadow. Viimesyksyinen debyyttilevy on soinut sekä kaiuttimissa että päässä tiuhaan, eikä tyylikkäämpää tavaraa oikein tunnu löytyvän. Lavalla yhtye oli riisuttu ja välitön — tavallaan juuri sellainen, kuin mitä olisi pitänyt odottaakin, mutta mikä kuitenkin tietyllä tapaa yllätti. Parin suhteellisen läheltä seuratun päälavakeikan (Röyksopp ja Empire of the Sun) jälkeen lavan edustan väljyys ilahdutti — Kanyen odottelijat ilmeisesti malttoivat tulla paikalle vasta Twinsien jälkeen. Soundit olivat keikalla kohdallaan ja tunnelma ehkä vähän liiankin leppoisa — myöhäisempi ajankohta ja telttalava olisi ollut ehkä musiikkiin nähden jälleen suotuisampi. Yleisöltä huudatettu yy, kaa, koo, nee jäi mieleen.
Päälavan alkaessa täyttymään otettiin suunnaksi mustassa teltassa jo hetken soittanut Jamie Woon. Kevyttä soittoa tarjottiin tuollakin, mutta omissa korvissa Woon jäi kuitenkin vähän yhdentekeväksi. Night Air oli nätti myös livenä.
Kanyen suhteen strategiaksi valittiin ensin Battlesin pikatsekkaus — mikä osoittautuikin fiksuksi. Battles ilahdutti sinisessä teltassa huomattavasti enemmän kuin levyllä, soittajien intensiteetin ollessa erityisen kohdallaan. Vaikka Battlesissa yleensä rassaa se ylianaalinen tarkkuus, oli sen seuraaminen livenä oikein ilahduttavaa. Vähän yllättäen myös se festareiden äänekkäin kokemani keikka.
Reippaan puolen tunnin kuluttua päälavalle suunnattaessa yllätys oli aikamoinen, kun lava olikin tyhjää täynnä. Turhan kauaa diivailusta ei onneksi itse tarvinnut kärsiä, kun show lopulta kolme varttia myöhässä alkoi — ja sitä se todella olikin. Muutaman ensimmäisen kappaleen aikana lavasta vedettiin kaikki mahdollinen irti ja alkuminuuttien jälkeen olo itselläkin oli hengästynyt. Hienoa, hienoa.
Harmi vain, että musiikillisesti esitys tarjoili itselleni niin kovin vähän. Kaamean huonosti Kanyea ikinä kuulleena olin ollut siinä uskossa, että biiseistä iso osa olisi kuitenkin räppiä, mutta mitä vielä — loputon vokooderivollotus oli kyllä kaameaa. Erityisesti toiseksiviimeinen (?) Runaway (?) ei tuntunut loppuvan sitten ikinä.
Mammuttikeikan aikana annettiin vielä välissä mahdollisuus James Blakelle, jonka suhteen ennakko-odotukset olivat tosin lähinnä tasolla there’s a limit to your blaah. En tiedä, kuinka mielettömän hienoksi keikka sitten lopulta muodostui, mutta neljän ensimmäisen biisin jälkeen olin saanut irti kaiken mitä halusin. Kun ei kolahda, niin ei kolahda.
Vaikka viimeiset keikat tarjosivatkin musiikillisesti itselle niin vähän, jätti vielä sunnuntaikin mukavan maun. Twin Shadow lämmittää edelleen, eikä Kanye tule hetkeen unohtumaan — isompaa ja komeampaa festarikeikkaa kun on aika vaikea keksiä.
Se herättääkin paljon ajatuksia. Flow oli tänä vuonna taas isompi kuin koskaan, enkä taida olla väärässä veikkaillessani, että kasvukäyrää hilataan pidemmälle taas ensi vuonna. Vaikkei Tuomas Kallion mukaan tapahtumalla olekaan pääesiintyjää — Flow itsessään on se main event — tuntuu hassulta ajatella, että nimekkäimmän esiintyjän puolesta on aika mahdotonta vetää enää isommaksi.
Mutta jännittää se ensi vuosi vähän jo nyt.