Olen blogiaikanani kirjoittanut aika monta hurmioitunutta seuraavan päivän keikkakuvausta. Elämä on muuttunut, itku ja ilo sekoittunut, merkityksiä löytynyt.

Eilen olin kovasti odottamallani keikalla, jossa näin ei käynyt.

Ja hei — se on ihan okei.

Kuudes Linja osoittautui loppuunmyytynä Tavastiaa tuskaisemmaksi paikaksi. Hiki valui ja ilma loppui, menomatkan puhureita tuli taajaan ikävä. Big Wave Riders oli lämppärinä totutun varma.

Varma oli myös Wild Nothing. Kiertueväsymys ja sunnuntaikeikka paistoivat läpi, eikä parhaimmallakaan tahdolla kokonaisuudesta saa top 5 -keikkaa aikaiseksi. Soitto oli silti hyvää ja kappaleet oletettavan erinomaisia — vahva paino uudella, hienolla albumilla. This Chain Won’t Break tuli uniin asti.

Levyiltä tuttu ilmavuus ja soundien erottelevuus tuntuivat miksauksessa harmittavasti katoavan ja se leimallinen unenomaisuus sikälikin viitteelliseltä.

Fiilis keikalta lähtiessä — vinyylit kainalossa — oli silti reippaasti positiivisen puolella. Eniten, eli edelleen melko vähän, jäi kaivelemaan lopulta se, että myös Wild Nothing on muuttunut täysiveriseksi bändiksi. Olen mielipiteineni ehkä yksin, mutta oma sydämeni väpättää helpoimmin niiden aktien puolesta, jotka ovat oman makuuhuonelähtökohtansa jollain tavalla säilyttäneet. Se aspekti tuntui yhtyeeltä jääneen historiaan.

Toisaalta. Keikan päättänyt, astetta eeppisempi ja intensiivisempi versio mielettömän hienosta Paradisesta oli jo itsessään riittävän hyvä syy hullaantua, ainakin hetkeksi.

Ehkä elämä muuttui tälläkin kerralla. Edes vähän.