Sumuisten nuorten Gorillaz

Kun vasta lukioikäisenä aloin musiikista innostumaan enemmän ja enemmän, kohtasin Gorillazin. Pseudoyhtyeessä kolahti silloin kaikki: musiikki tummine, orgaanisine soundeineen ja selkeine Blur-pohjavireineen, häikäisevä visuaalisuus printissä ja videoissa sekä projektin ympärillä vellonut näennäinen salamyhkäisyys. Vähemmästäkin on tullut myydyksi.

 

 

Epätasainen s/t-esikoinen soikin itselläni tiuhaan ja toimi samalla yhtenä varhaisista innoittajista oman musiikin tekemisessä.

 

 

 

 

Kakkoslevy Demon Days oli kokonaisuutena eheämpi, mutta jäi kuitenkin vähemmälle kuuntelulle. Se tietty raakuus ja hiomattomuus — jopa demomaisuus, jotka olivat debyytissä viehättäneet, tuntuivat olevan poissa.

 

 

 

 

Kolmannen levyn kohdalla odotukset eivät olleet korkealla. Vieläkö ne jaksaa? Vieläkö minä jaksan? Harvoin on ollut yhtä mukavaa olla väärässä. Plastic Beachista tuli lempilevy, joka soi tiuhaan kokonaisuutena — mutta sisälsi myös useamman ässäraidan.

 

 

 

 

Tuoreen singlekokoelman kuuntelu tuntuu ihmeelliseltä. Muistissani ei ole vielä kovin montaa yhtyettä, joiden kehitystä olisin seurannut ekasta julkaisusta asti — ja päätynyt ajan myötä kokoelmaan asti. Singles Collection summaa yhteen paitsi yhden yhtyeen isoimmat meriitit, myös omaa elämää aika ison harppauksen verran.

 

 

Ehkä Gorillazin ääressä kokoontuukin neljä Jyriä. Epävarma lukiolainen, jonka posket punoittavat Rock the Housen puhallinsamplen hienoudesta. Hukassa oleva uustamperelainen, joka looppaa Feel Good Inc.:istä vain kertosäettä. Vuoristoratatunteilija, jonka vanhan suosikkivokalistin bongauksesta syntyvän ilon kumpuaa vain sitä seuraava vocoder-ihastus Superfast Jellyfishissä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Ja lopulta se paatumaton nostalgikko, joka ei osaa olla empatisoitumatta muiden reaktioista — ja lopulta astuu lempikappaleen myötä jälleen toiseen maailmaan.