Kuka sen opettaa?
Nykymaailma on luonut illuusion täydellisesti menestyvistä ihmisistä. Eniten pelottaa se, että mitä jos se ei olekaan illuusio vaan todellista, totista totta. Kun minä vielä lakkaan varpaankynsiä viime vuoden trendivärillä ja pohdin mitä tekisin isona, niin muut ovat jo varastoineet ensi vuoden halutuimmat kynsilakat komeroihinsa ja tietävät tasan tarkkaan miten ja missä viettävät elämänsä seuraavan täydellisen hetken. Kaikki muut ovat osanneet luoda itsestään haluttavan mediapersoonan ja minua ei voisi vähempää kiinnostaa istua koneella editoimassa täydellisiä kuvia epätäydellisestä elämästäni. Voiko blogilla edes pärjätä ilman että kuvailee jokaisen houkuttelevan cesar-salaatin jonka on syönyt lounaaksi, tai jokaisen uuden design-rätin jonka on saanut blogiyhteistyöstä palkkioksi? Onhan minullakin järkkäri, mutta olen liian mukavuudenhaluinen raahatakseni mukana esinettä joka painaa enemmän kuin käsilaukkuni. Sitäpaitsi täydelliset tilanteet tulevat nopeasti ja ovat ohi silmänräpäyksessä, mieluummin elän ne kuin tuhlaan ne säätelemällä kameran asetuksia.
En tiedä yhtäkään blogia joka menestyisi ilman kuvia. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja sen tuhannen sanan kirjoittaminen järkevään muotoon on usein hermoja raastavaa. Minä rakastan kauniita kuvia, pysähdyn usein kuvien ääreen ja fiilistelen niitä kaikessa rauhassa. Kerään Pinterestissä ihmisten naamoja ja söpöjä bambeja. Minulla on kuvakansioita lempiväreilleni ja hyvännäköisille miehille. Instagramiin heittelen kuvia jotka olen napannut kännykällä, mutta tuntuisi sopimattomalta käyttää kännykkäkuvia omassa blogissaan. Löytyisipä joku ihminen joka rakastaa valokuvausta, mutta ei osaa taikka halua kirjoittaa. Hän editoisi minulle kauniit kuvat ja minä kietoisin niihin sanat. Ennen kuin löydän sen ihmisen joudun tekemään kompromisseja. Enkä oikein tiedä pidänkö kompromisseista.
Katselen ympärilleni ja näen multitalentteja joka puolella. He nauravat punatuin huulin, huulet pulleina kuin vastasyntyneen kissanpennun pehmeä masu ja kädessään he pitelevät Pradan uusinta tuoksua esitellen sen koko maailmalle. He ovat brändänneet itsensä niin täydellisesti tähän maailmanaikaan sopivaksi ettei heille voi edes olla kateellinen. Olivatko he vain oikeaan aikaan asialla? Mahtuuko Suomen kokoiseen maahan enää edes uusia ihmisbrändejä? Onko itsensä tuotteistaminen ainoa tapa luoda itselleen unelmaduuni? Mitä enemmän tätä asiaa pohdin sen vaikemmaksi tuntuu unelma täydellisestä työstä muuttuvan. En todellakaan ole mikään multitalentti. Enkä oikein tiedä haluanko olla oman elämäni tuote, minussa on aika monta valmistusvirhettä. En pysty huijaamaan elämääni täydelliseksi edes muokatuilla kuvilla. Olen sitä paitsi kiinnostunut liian monesta asiasta keskittyäkseni vain yhteen. Tai edes kahteen. Punainen lankani on varmaan sidottu jonkun multitalentin täydelliseen tukkaan. Itse kasvattelen omaani ja näytän juuri siltä; hiuksiaan kasvattavalta keski-ikäiseltä ilman punaista lankaa liehuvissa kutreissani.
Onneksi raahasin Sisilian reissultani sen verran monta halpaa pöytäviiniä jotta voin miettiä näitä asioita niiden seurassa. Koska en oikeasti omista edes viinilaseja, juon halvat viinini muumimukista vaikka se onkin etikettivirhe. Silti tiedän että siellä ruudun toisella puolella joku toinenkin kaataa juhannuksena halpaa viiniä Mörkö-kuppiin ja keskittyy olennaiseen: humalahakuiseen juomiseen ja Frederikin biiseihin.
-Jenni