Lapsena oli varma, että tulevaisuudessa luon urani lastenlääkärinä tai argeologina. Nyt 34-vuotiaana olen lapsiin ja nuoriin erikoistunut lähihoitaja ja arkeologia on lähinnä kivien keräilyä ja muinaishaudoilla retkeilemistä. Lähihoitajan työ ei ehkä ole kuitenkaan sitä mitä elämältäni loppujen lopuksi haluan. Se kuitenkin mahdollistaa monta muuta juttua joiden parissa olisi mukava työskennellä, ja en päivääkään usko ettei koulutuksesta olisi ollut mitään hyötyä MUTTA… Lähihoitajan työ jonkun toisen palkkalistoilla ei ole sitä mitä haluan tehdä koko lyhyen loppuelämäni. En ole koskaan ollut mitenkään erityisen kiinnostunut työnteosta. Ajatus siitä, että olen sidottu tiettyihin aikatauluihin ja velvollisuuksiin jotka vaikeuttavat vapaa-aikaani on masentava. Haluaisin vain tehdä omia juttujani ja elellä elämääni sen mukaan miltä milloinkin tuntuu. Opiskella, vaeltaa luonnossa, juoda viiniä kauniina kesäiltoina, koristella terassin överiksi kesäkukilla, laulaa ja olla mukana pienissä musiikkiprojekteissa, kirjoitella runoja kun on se fiilis, käydä kultaa huuhtomassa Lapissa, nautiskella ja kietoutua uusiin kokemuksiin. Harmi ettei elämäntapaintiaanina kuitenkaan tienaa ja viinin juomisella ei kauppalaskuja maksella. Vai maksellaanko? Voisiko olla mahdollista tehdä työtä jossa samalla toteutat muita unelmiasi, vähän niinkuin siinä sivussa? Voiko itselleen luoda unelmien työn yhdistelemällä elämänsä mielenkiintoisimpia aspekteja?

Kyllä kuulemma voi, ainakin jos on uskominen Unelmahommissa-kirjan kirjoittajia. Nämä tytöt kun tekevät sitä mistä minä vain haaveilen. Kirjoittelevat blogia ja siinä sivussa asustelevat Balilla banaanipuiden alla, välillä taas juovat pullon jos toinenkin vinkkua ystävien kanssa ja kyllä, tästä heille vielä maksetaan. Ei voi mitään, mutta kun luin kirjaa niin tuttuakin tutumpi ajatus nosti päätään: ”Minä en pystyisi tuohon. En osaisi, mistä edes aloittaisin? Olen niin huono kaikessa.”  ANTEEKSI MITÄ? Vaikka olenkin melkoinen tuuliviiri ja ideani jäävät usein puolitiehen niin mitä minä oikein pelkään? Epäonnistumista? Olen elämässäni epäonnistunut niin monesti, että luulisi sen olevan jo rutiinia. Muiden ihmisten mielipiteitä? Hemmettiin muut mielipiteineen, tiedän jo nyt jakavani mielipiteitä, joten muuttuisiko loppujen lopuksi mikään? Osa rakastaa minua, osa vihaa. Se asia on stabiilisti tasapainossa ja sitä tuskin muuttaa se mitä teen elämälläni. En voi miellyttää kaikkia vaikka miten haluaisin. Ja loppujen lopuksi aika pientä osaa tässä maailmankaikkeudessa kiinnostaa minun mitätön elämäni, heillä on omakin elämättä. Ja omakin elämäntarkoituksensa löytämättä. 

 Mitä minä sitten oikeasti OSAAN? Viiniä osaan juoda ihan kiitettävästi erilaisista kupeista ja erilaisissa tilanteissa. Osaan laulaa ja teenkin sitä intohimoisesti aina kun siihen on mahdollisuus. Kaikki musiikkiin liittyvät projektit saavat minut hyvälle tuulelle ja koen suurta innostuneisuutta niitä toteuttaessani. Osaan ideoida ja tuoda esiin uusia näkökulmia asioihin. Tykkään hulluista ideoista. Itseasiassa rakastan niitä. Osaan tuottaa sujuvaa tekstiä. Osaan maalata (kaikki osaavat maalata). Miksi sitten teen kaikkea aivan muuta. Tälläkin hetkellä kipuilen työssä josta EN SAA MITÄÄN. Työssä jossa ei sinällään ole mitään muuta vikaa kuin etten koe sitä merkitykselliseksi, enkä koe saavani hyödyntää omia taitojani ja osaamistani. Lasken tunteja siihen milloin työpäiväni loppuu ja pääsen kotiin tekemään niitä asioita mitkä tuottavat minulle tyydytystä. Koen itseni tällä hetkellä melko arvottomaksi koska en koe tekeväni mitään merkityksellistä. Menen töihin, lasken tunteja ja tulen kotiin. Teen työni mutten nauti siitä. Lisäksi tunteja on niin vähän etten tule sillä rahalla edes erityisen hyvin toimeen. Ja helskatti sentään, minussa olisi potentiaalia paljon enempään! Olenkin nyt päättänyt aloittaa projektin ”Unelmieni työ”. Ensimmäinen askel on, luojalle kiitos, jo selvillä joten sitä ei tarvitse erikseen pähkäillä. Aloitan elokuussa luonto-ja ympäristöalan perustutkinnon monimuoto-opiskeluina, jolloin pääsen toteuttamaan yhtä intohimoistani eli luonnossa liikkumista ja siitä lisää oppimista. Seuraava askel taitaa olla irtisanoutuminen nykyisestä työstä. En kyllä osaa yhtään sanoa millä aion sitten elää. Täytyy vain luottaa että elämä kantaa (ja ehkä myös mieheni). Silti olen päätynyt siihen lopputulokseen että tässä nykyisessä työssä jatkaminen ei ole enää vaihtoehto. En pysty enkä kykene tekemään työtä josta en nauti. Jos putoan tyhjän päälle niin se olkoon sitten niin. Haluan olla rohkea ja tehdä päätöksiä joista muut ovat salaa kateellisia, vaikka joutuisin syömään kaurapuuroa kuukausitolkulla sen takia. Onneksi kuitenkin pidän kaurapuurosta. Se ehkä tekee tilanteesta hieman siedettävämmän. 

Minulle on silti vielä hyvin epäselvää mitä oikeastaan aion tulevaisuudessani tehdä. On paljon asioita joita HALUAISIN tehdä, mutta se pystynkö elättämään itseni sillä on suuri kysymysmerkki joka tekee oloni hyvin epävarmaksi. Toisaalta, epävarmuuskin on parempi kuin tuhlata elämänsä epämiellyttävien asioiden parissa. Suunta kohti ääretöntä ja sen yli! Näillä mennään. 

 – Jenni