Viimeiset lomaviikot ennen koulunpenkille palaamista olivat mielenkiintoisia. Itseasiassa ihan viimeiselle viikolle sovin tapaamiset kolmen eri ystävän kanssa, vaikka olihan sitä aikaa ollut monta viikkoa. Näin kaikkia iloisesti ja tuli pohdittua omia ystävyyssuhteita, koska nuo kaikki ystävä ovat niin erilaisia ihmisiä ja persoonia jotka ovat tarttuneet elämän eri kulmissa matkaan.

Yhteen olen tutustunut siihen aikaan, kun kävin töissä. Yhteen olen tutustunut kaverin kautta, tapasimme uudenvuoden yönä ja olin silloin hyvin humalassa. Kolmannen näistä ystävistä tapasin opiskellessani toisella paikkakunnalla. Se vuosi, jonka aikana tutustuin tähän ystävään oli hyvinkin viinan huuruinen. 

Kaikkien kanssa olen ollut juomassa, edes kerran. Kahden kanssa olen hengannut krapulassa. Kaikkien kanssa ole puhunut krapulasta tai olotilastani. Kaikki elävät hyvin erilaista elämää verrattuna omaan elämääni, vaikka jossain vaiheessa jaoimme samankaltaisuuksia. Oli kyse sitten töistä tai opiskeluista. Vuosien varrella myös ihmissuhteet ovat muuttuneet jonkin verran, eivät ehkä niin kovin hyvään suuntaan. Tosin sellaistahan se on, ihmiset ja ihmissuhteet muuttuvat. 

Ehkä yksi surullinen asia on se, että toiset ihmissuhteet kestävät aikaa paremmin kuin toiset. Oli suhteissa kyseessä vain kavereista, tai jostain muusta ”vakavemmasta”. Katsoessani näitä kolmea eri ystävyyssuhdetta voin helposti sanoa, että kaksi on näistä kestäneet aikaa paremmin kuin tuo yksi. Juuri sen yhden ystävyyssuhteen takia olenkin viettänyt hetkiä miettien, että milloin on oikea aika irroittautua? Yleensä ystävistä irroittautuminen tapahtuu minulla paljon hienovaraisemmin. Elämä vie eri suuntiin ja sitten ei vaan enää tavata, ehkä koskaan. Se on luonnollista minulle. Luonnollista minulle on myös se, että näen joitain ystäviäni kerran vuodessa face to face. Minulle ei ole ongelma se, että en näe ystäviäni tarpeeksi. Siinä mielessä olen hyvinkin antelias ja liikkuva. Olenhan asununut aina välillä kauempana ja sitten lähempänä.

Ajan pohtiminen ystävyyssuhteissa on niin vaikea käsite, koska se vaikuttaa niin kaikkeen. Ehkä olen liian myöntyväinen, koska en edelleenkään halua laittaa poikki välejä sen yhden ystävän kanssa. Sen, jota näen kerran vuodessa. Ja melkein ihan tarkoituksellisesti, koska hänen näkeminen on hyvin raskasta. Ihmiset liikkuvat elämässään eri tahtia ja sen huomaa myös tässä. Samaan aikaan kun toivon, että ystävä pääsisi elämässään eteenpäin en kuitenkaan halua olla se ihminen, joka työntää hänet seuraavaan ruutuun. 

Mutta onko tuo sitten liian kyynistä? Sillä osalle ystävistä mielelläni tarjoan sen auttavan käden, että he pääsevät eteenpäin. Osa on vain tietyllä tavalla menetetty tapaus. Ainakin itselleni. En pysty auttamaan kaikkia, eikä minulla ole resursseja siihen. Tekeekö nämä asiat minusta huonon ystävän? Yleisesti kuitenkin haluan tukea ystäviäni ja perhettäni heidän elämänvalinnoissaan ja toivon, että he eläisivät niin hyvän elämän kuin vaan voivat. Olen mielelläni kannustamassa heitä heidän seikkailuissaan, mutta harvemmin enää suostun heidän elämän junien ohjaajaksi. Onhan minulla omakin elämä elettevänä kumminkin.