Ladataan...
CougarWoman

Ei, en jännitä tapaamista Kitarapojan kanssa juuri ollenkaan. Ei, minua ei häiritse meidän kahdenkymmenen vuoden ikäeromme. Ei, en tunne mitään paineita siitä, että minun kehoni liikkuessani muistuttaa laavalampun hypnoottista vellontaa, kun taas tämä street workoutia harrastava pyykkilautavatsa helmenvalkoisine, täydellisine hammasriveineen luultavasti muistuttaa liikkuessaan lähinnä valpasta pantteria, joka on lihakset jännittyneenä valmistautunut iskuun.

Koska en jännitä yhtään, enkä tunne paineita mistään, niin olen ihan muuten vaan ja pelkästään omaksi ilokseni:

- Uusinut melkein koko lomagarderoobini ja nettishoppaillut ilmavia, söpöjä kesämekkoja.

- Varannut kampaaja-ajan.

- Varannut mani/pedin ja kynsihuollon sekä sormiin että varpaisiin.

- Käynyt säännöllisesti solariumissa, koska uskon, että ruskettunut löllö on parempi kuin mobydick-löllö. (Toissijaisesti tämä estää minua myös palamasta ensimmäisenä päivänä ja näyttämästä loppulomaa keitetyltä hummerilta.)

- Ostanut ihmeitä lupaavia kuorinta-aineita ja seerumeita kasvoille ja yrittänyt epätoivoisesti kuoria naamastani kymmenen vuotta pois.

- Ostanut kallista silmänympärysvoidetta ja harkinnut vakavasti peräpukamavoiteen hankkimista ja sen levittämistä ylähuuleen, jolla rankaisevassa valossa jo näkee Patsymäiset tupakoitsijan vertikaaliviirut. (Enkä edes tiedä, toimiiko tämä vai onko joku urbaanilegenda; jostain vaan lukenut että tämä Hollywood-niksi auttaa myös silmäpusseihin.)

- Vähentänyt hiilihydraattien syömistä radikaalisti, sillä uskon niitten turvottavan.

- Lopettanut viinin lipittämisen eteläeurooppalaisittain, sillä tiedän alkoholin turvottavan ja pöhöttävän. (Noh, viikonloppuna ehkä otan muutaman lasin.)

Hyperventiloisin varmaan paperipussiin vuorokauden ympäri, ellei valppaalla pantterilla olisi myös oma akilleenkantapäänsä. Hän on ihan älyttömän ujo. Mikä minun mielestäni on tietysti vain ihan mielettömän suloista.

Noh, ehkä tämä tästä. *Hamuaa paperipussia* 

Share

Ladataan...
CougarWoman

Kaksitoista päivää lomaan. Aurinkoa, lämpöä, mausteitten tuoksua, katujen värikästä hälinää, grillausta ja ehkä joku kameliekskursio autiomaahan. Morocco here I come. Odotus kuplii vatsanpohjassa (eri tavalla kuin viime aikoina on kuplinut, heh), ehkä siellä läpättää muutama perhonenkin.

Jännitän Kitarapojan tapaamista. Kitarapojan, joka tunnustaa ujosti Whatsappissa, että haluaa ehkä halata minua tavatessamme. Ja että haluaisi ehkä nukkua minun vieressäni vuokraamani asunnon parisängyllisessä makuuhuoneessa. (Asunnossa on kaksi makuuhuonetta.) Minä epäröin vielä, en tiedä, pitäisikö minun. 

En muista, kauanko olemme jo tunteneet virtuaalisesti. Ehkä kymmenisen kuukautta? Mutta sen muistan, että helmikuussa, klassisesti Ystävänpäivänä, sain häneltä valokuvan, jossa näkyi muutakin kuin kasvot; ja että lähetin tyyliltään samanlaisen kuvan takaisin – kuvan, jossa ei kuitenkaan näkynyt mitään, mitä ei voisi julkaista Facebookissa.

Kitarapojalla on syntymäpäivä juuri sinä päivänä, kun hän tulee tapaamaan minua. Hän joutuu matkustamaan yhdeksän tuntia päästäkseen tapaamiseen; totta kai satuin valitsemaan kohteen, joka oli mahdollisimman kaukana hänestä.

En tiedä, kauanko Kitarapoika aikoo viipyä; yhden yönkö, vai koko lomani ajan. Kai se riippuu siitä, tulemmeko toimeen kasvotusten yhtä hyvin kuin virtuaalisesti.

En myöskään tiedä, mitä hän haluaa minusta – enkä edes sitä, mitä minä haluan hänestä. Ehkä ei tarvitsekaan suunnitella; ehkä voi vaan hengailla ja katsoa, miltä se tuntuu.

Sen kuitenkin tiedän, että pitkäsormisesta, herkästä ja vähän ujosta Kitarapojasta on tullut tärkeä ihminen minulle. Huomaan katselevani hänen kuviaan yhä useammin. 

Share

Ladataan...
CougarWoman

Lauantaista saakka omituisia vatsavaivoja, jotka alkoivat sapen pykäämisellä la-su yönä (okei, söin ylirasvaista ruokaa). Sen jälkeen ei ole oksettanut, mutta koko ajan on yhtäaikaa sekä vähän kuvottava että täysi olo.

Vatsakipu on selkeästi vain ylävatsan alueella, mutta ei muistuta närästyskipua; tuntuu pikemminkin siltä, kuin olisi vetänyt kunnon vatsalihastreenit edellispäivänä (no en ole), tai kuin joku olisi vetänyt nyrkillä oikein kunnolla palleaan (no ei ole).

Kipu pahenee yötä kohden, mutta on taltutettavissa Buranalla. Päivällä kipu on läsnä, mutta ei rajoittavasti. Kuumetta ei ole, varpusparvia ei ole. Uloste säännöllinen ja normaali (ja TMI!).

Ruokahalua ei juurikaan ole, näläntunnetta ei tule; mutta kipu ei pahene ruokailun jälkeen. Enemmänkin ehkä hetkeksi lievenee.

Kauankohan tässä vielä viitsisi odotella ennen lääkärille menoa? Toisaalta mähän en mene ennen kuin on pää kainalossa. Ehkä tämä on vaan stressiä (kollega on lomalla vielä viikon)?

Ärsyttävää joka tapauksessa. Prkl.

Onko muilla ollut samankaltaisia vaivoja? Itsehoitoa tai muita suosituksia?

P.S. Kyllä, tämä on kiinnostavinta, mitä mulle on tapahtunut sitten viime postauksen :D 

Share

Pages