Ladataan...
CougarWoman

Viimeinen keskustelu Mossen kanssa Messengerin kautta eilen meni jotakuinkin näin (en voi ottaa screenshotteja, sillä poistin koko keskustelun – mutta nytpä voin suomentaa):

P: Nyt on sitten lennot varattu ja majoitus ja kielikurssi maksettu – lähtövalmiina siis! Jej!

M: Siis oikeasti olet menossa sinne potentiaalisia terroristeja auttamaan vai?

(Mitä mä just luin – momentti)

M: Eikö millään, mitä olen sanonut sun sinne menosta, ollut mitään painoarvoa?

P: En mä sinne mitään potentiaalisia terroristeja auttamaan mene, vaan ihmisiä.

M: Ne mitään ihmisiä ole, ne on arabeja ja potentiaalisia terroristeja kaikki.

P: No mä en nyt vaan ajattele noin. Ei kaikki arabit ole pahoja.

M: Just joo, kaikki arabit ei ole terroristeja, mutta kaikki terroristit on kyllä arabeja. Sä et nähtävästi tunne arabeja ollenkaan kun olet noin naiivi. ISIS, Hizbollah, PLO, Al-Qaida…jatkanko listaa vielä?

(Tässä vaiheessa vitutuskäyrä alkoi olla jo aika korkealla)

P: Mä en luokittele ihmisiä uskonnon tai rodun mukaan, mulle ne on vaan ihmisiä. Vai luuletko sä, että mä ajattelen sua ensisijaisesti jonain vitun juutalaisena?

M: Mulle ihan vitun sama, minä sä mua ajattelet…

M: Aiotko siis oikeasti lähteä sinne?

P: Kyllä, kuten sanoin, kaikki on maksettu. Olen siis oikeasti menossa.

(Viiden minuutin tauko)

M: Olen just poistanut kaikki meidän keskustelut, sun kuvat ja videot ja sun puhelinnumeron. Toivon, että teet samoin. Älä enää ikinä ota muhun yhteyttä.

(Mitä mä just luin, osa 2)

P: Well shalom fucking aleichem to you too, motherfucker!!!!

(Poistan keskuskelun ja blokkaan Mossen Messengeristä, ennen kuin tyyppi edes ehtii lukea kommenttini)

Olen aina tiennyt, että Mosse on…noh, sanotaanko, että vähemmän suvaitsevainen nimenomaan arabimuslimeja kohtaan. Mutta ennen onnistuin sivuuttamaan sen, ymmärtämään, että ehkä tämä suvaitsemattomuus johtuu hänen armeijatraumoistaan.

Ylläolevan keskustelun aikana tuli kuitenkin oikeasti fyysisesti paha olo, ja tajusin, etten oikeasti voi olla enää ikinä missään tekemisissä kyseisen tyypin kanssa.

Loppukommenttini olisi tosin voinut olla vähän enemmän aikuismaisempi. Sinne meni mun zen. 

Share

Ladataan...
CougarWoman

CC on ollut viimeiset kaksi päivää jumissa Ras Al Khaimahin lentokentällä. Viisumin uusimista varten hänen tuli poistua maasta; ja palatessa viisumin toimittaminen Emiraattien viranomaisille viivästyi. 

Hän ei ole nukkunut näiden kahden päivän aikana ollenkaan, eikä hänellä ole aavistustakaan, kuinka kauan vielä kestää, ennen kuin hänelle viisumin saapumisen myötä myönnetään maahan pääsy. 

Ruokatarjoilu ei tietenkään myöskään kuulu tähän terminaalivaiheeseen, ja itse kentällä on kallista. 

CC on väsynyt ja vittuuntunut, mutta jaksaa silti söpöstellä Whatsapissa. Minä en jaksaisi. Mutta enpä jaksaisi CC:n elämän mitään puolta; en seitsemänkymmenen tunnin työviikkoja, en epävarmuutta siitä, että potkut saattaa saada koska vaan ilman mitään irtisanomisaikaa, enkä sitä, että tänään ei välttämättä tiedä, missä huominen majapaikka on. 

Jos minä eläisin CC:n elämää, en varmaankaan tekisi mitään muuta kuin valittaisi; mutta hän ei valita, sillä siitä ei kuulemma ole mitään hyötyä. Parempi keskittyä elämän positiivisiin asioihin, ja olla kiitollinen siitä, mitä on saanut. Muilla on paljon huonommin. (CC on varmaan pikkuvanhin tuntemani parikymppinen, ja keskusteluissamme käy useinkin niin, että muna opettaa kanaa - ei kuitenkaan kirjaimellisesti hahahaha!) 

Valittamisen sijaan CC lähettelee minulle kliseisiä vessaselfieitä, ja hymyilee veikeästi joka kuvassa. Toivon, että osaan itsekin jonain päivänä asennoitua vastoinkäymisiin yhtä positiivisesti.

 

 

 

 

 

Share

Ladataan...
CougarWoman

Yläaste oli yhtä helvettiä. Joka aamu oli yhtä tuskaa lähteä kouluun seitsemännellä ja kahdeksannella luokalla; yhtä luokka-astetta ylempänä, samassa kylässä asuvat pojat liikkuivat jengissä ja olivat ottaneet juuri minut päivittäisen kiusauksensa kohteeksi.

Minä olin helppo saalis: olin ylipainoinen ja hikari; ujohko viulisti, jota isot pojat pelottivat.

Pelko oli myös aiheellista, sillä kiusaaminen ei ollut pelkästään verbaalista; minun päälleni (kasvoilleni) syljettiin kunnolla kirnuttuja limaklimppejä, piponi pudotettiin vessanpönttöön, ja kerran liikuntatunnin alussa, kun sidoin luistimiani seisaaltaan kiinni, joku potkaisi takaapäin täysillä haaroväliini. Se sattui niin, että olin pyörtyä kivusta, enkä pystynyt osallistumaan senkertaiselle liikuntatunnille ollenkaan.

Minut pakotettiin myös useamman kerran ulos koulubussista useaa pysäkkiä aikaisemmin, koska “läskit tarvii liikuntaa”. Oli luonnetta kasvattavaa tarpoa useampi kilometri parhaimmassa tapauksessa reppua, luistimia ja viulua kantaen parinkymmenen asteen pakkasessa.

Mutta siltikin kaikkein eniten sattui se verbaalinen kiusaus. Muistan vieläkin, miten kamalaa oli olla kaiken huomion keskipisteenä, kun esimerkiksi bussissa takapenkiltä huutelu alkoi välittömästi, vaikka miten yritin seistä kuskin lähellä ja tekeytyä niin huomaamattomaksi kuin vain suinkin mahdollista.

Kuten niin usein, kiusaajat eivät todellakaan olleet mitään penaalin terävimpiä kyniä; solvaukset eivät olleet kovinkaan kekseliäitä.

Läski. Ryhävalas. Plösö. Ihrakasa.

Opettajat yrittivät puuttua asiaan, mutta kiusaaminen lieventyi lähinnä koulurakennuksen sisällä; välitunneilla, yhteisillä koulumatkoilla ja vapaa-ajalla meno jatkui entisen kaltaisena.

Ei haukku haavaa tee –sanonta alkoi tuntua vitsiltä viimeistään siinä vaiheessa, kun kouluun lähtemisestä tuli ylivoimaista kurkussa asuvan palan takia. Jo pelkkä ajatuskin vielä yhdestä päivästä sai aikaan fyysistä pahoinvointia, ja mietin oikeasti, että olisi vain helpompi, jos kuolisin. En koskaan uskaltanut sanoa mitään vastaan; keskityin teeskentelemään, etten edes ollut kuullut haukkumisia, vaikka ne satuttivat joka kerta yhtä pahasti.

Äitikin huomasi ahdinkoni, ja neuvoi sanomaan takaisin. “Sä olet fiksu, pistä niille jauhot suuhun.“

Ajatus jäi muhimaan. Aloin miettiä iltaisin ennen nukkumaanmenoa näitä poikia yksilöinä pelottavan jengin asemesta; mietin heidän ulkonäköään, etsin heikkoja kohtia. Samilla* oli ulkonevat hampaat, Pekalla* oli hörökorvat. Risto* tuli köyhästä perheestä ja käytti usein resuisia, isoveljiltä perittyjä vaatteita, ja hänen isänsä oli kylälläkin perheväkivallastaan tunnettu alkoholisti.

Hei, mitä ihrakasa?
- Eipä tässä mitään talttahammas, hei nyt on kevät, mikset oo jo patoa rakentamassa?

Vitun läski!
- Mee takas sirkukseen, Dumbo.

Ryhävalas!
- Faijas soitti Rapa-Ripa, viinat on loppu ja tunti turpaan on jo myöhässä.

Yhtäkkiä bussissa minulle tirskuminen muuttuikin huutonauruksi. Ei minua, vaan kiusaajia kohtaan. Burn.

Okei, eivät mitään universumin kekseliäimpiä olleet minunkaan vastapalloni, mutta tiedättekö mitä? Haukkuminen väheni, kunnes lopulta loppui kokonaan.  

Yläaste oli yhtä helvettiä, enkä ole vieläkään antanut kiusaajilleni anteeksi (eivät ole kyllä pyytäneetkään). Mutta olen edelleen sitä mieltä, että sanavalmiuteni on sen ansiota, että kiusaajat pakottivat minut ajattelemaan ja reagoimaan verbaalisesti terävästi ja nopeasti; jos hakemalla pitää hakea jotain positiivista noista ajoista, niin olkoon se sitten tämä havainto.

Ykkösmiestäkin muuten kiusattiin pienenä (ihan kirjaimellisestikin pienenä – hän oli luokkansa lyhyin ja heiveröisin poika), ja vielä on jäänyt tapaamatta se ihminen, joka hänelle saa jauhot suuhun.

*Nimet muutettu. Ehkä.

Share

Pages