Ladataan...
CougarWoman

Olin viime perjantaina luottokampaajallani pohtimassa, miten loihtia hiuspehkoni tulevaa matkaani varten vastustamattoman vietteleväksi. (Torstaina kävin mani-pedissä ja laitatin samalla sormen- ja varpaankynteni lomakuntoon, ja tulevaksi perjantaiksi on varattu kosmetologi erinäisin karvankäsittelyin - vahausta ja värjäystä - sekä nuorentavin kasvohoidoin. Miten niin sorruin taas übergroomaamaan itseäni Kitarapoikaa varten? Puumis 2.0!)

Mietittiin siinä kampaajan kanssa, että voisi ihan “luonnollisen vaaleilla surffitukkaraidoilla” mennä tällä kertaa; aurinko kun vaalentaisi kuitenkin. Kampaaja tutki päälakeani analysoidessaan juurikasvuni pituutta. Ja sitten, tilanteeseen nähden mielestäni ehkä hieman liian iloisella ja reippaalla äänellä:

“Hei täällä on vähän jo harmaata!”

Vedin tarjotut kahvit kurkkuun ja kumarruin peiliä kohden tarkkailen kampaajan sormen osoittamaa kohtaa. Ei saatana. Sivujakauksen kohdalla tosiaankin välkkyi muutaman suortuvan verran harmaata. Oli aika varata hikoilumajasta pre-menopaussisen naisen mentävä paikka, ja alkaa suunnitella heimon vanhimmaksi naiseksi tulemisen transformaatiorituaalia. Hankkia kiikkutuoli ja ostaa kutimeen uudet langat. Rasvata aviomiehen lonkkaleikkauksesta tarpeettomaksi jääneen rollaattorin renkaat. Hankkia pelargonia. Ostaa Tenoja. 

Tai sitten voisi ensiksi ehkä vaan vähän hengitellä ja todeta, että no biggy. Tämä on normaalia ja kuuluu asiaan. Mitävälii.

Hiussuunnitelmat menivät kuitenkin ensijärkytyksen vuoksi uusiksi, ja otin kampaajan suosituksesta juurikasvuuni punertavan, muutaman sentin levyisen sävyn, joka toimi kivana kontrastina muuten vaaleisiin hiuksiini. Kunhan vaan niistä perkeleen harmaista ei enää näkyisi vilaustakaan.

Tämä suunnaton ikääntymiseen liittyvä hetkellinen trauma piti kuitenkin pihtiotteissaan sen verran tukevasti, että katsoin parhaaksi raportoida viimeisestä käänteestä myös (kanssani saman ikäiselle) parhaalle ystävälleni. Tämän lakoninen reaktio nauratti.

“Ai nyt vasta?! Mulla on ollut jo vuosia. Ja alatukassa kanssa.”

En enää ikinä aio kasvattaa karvoja sinne.

Koska löysin itseni hyperventiloimasta harmaistani vielä lauantai-iltanakin, informoin asiasta myös tapansa mukaan visiitille saapunutta Taiteilijaa. Tämä kuittasi muutamat vähäpätöiset harmaani naurulla ja viittasi niille kintaalla. Myöhemmin illalla, kun olimme jo vetäytyneet niinsanotusti yöpuulle, ja makoilimme jälleen jälkimainingeissa sängyssä hengityksiämme tasoitellen, hän kuitenkin palasi vielä aiheeseen.

“You shouldn’t worry about getting older you know. I have never during the whole time that we have known each other thought of you being any older than I am.”

Hän veti minut kainaloonsa ja suukotti ohimoani. Nukahdin tapojeni vastaisesti (harmaa) pääni hänen solisluunsa kuopassa leväten, ajatellen että ikä on todellakin kai vain numero. Mitävälii. Kai 43-vuotiaalla saakin olla jo vähän harmaata. 

Ladataan...
CougarWoman

Ei nyt siis mikään "final countdown" ole kyseessä kuitenkaan; päätin vaan aika ex tempore jutellessani Kitarapojan kanssa varata lennot Marokkoon, ja sitten menin ja varasin! (Äiti - tiedoksi vaan.) 

Kitarapojan viisumia ei myönnetty (ullari), joten vuori menee sitten Muhammedin luo. 

Lomaräpsy viime vuodelta.

Lentojen lisäksi olen jo nohevana tyttönä varannut vuokra-auton ja majoitukset, ja enemmän tai vähemmän sopinut, milloin ja missä tapaan Kitarapojan. (Nää on aina vähän tämmösiä no joo tulen noin siihen aikaan about sinne ehkä. Ja oikeassa elämässä tuntia myöhemmin ja toiseen paikkaan. Ihanaa kun ihmiset on yhtä täsmällisiä ympäri maailman.)

Yhteinen loma Kitarapojan kanssa!

Lomasuunnitelmiin kuuluu muun muassa vaellusretki ja yöpyminen berberiteltassa. Olen varautunut koitokseen ostamalla kosteaa vessapaperia (puskakakka, tuo romantiikan kulmakivi) ja googlettamalla, miten myrkyllisiä isot mustat skorpionit oikeastaan ovatkaan. 

Alle kolmen viikon päästä kärvistelen siis liki neljänkymmenen asteen helteessä, syön vuohta avotulella ja läträän SPF 50 -aurinkorasvaa. Ja luultavasti kakkaan sinne puskaan.

En yhtään tiedä, mitä odottaa - viimeisestä tapaamisesta on jo aikaa, emmekä silloin ehtineet olla yhdessä kuin vuorokauden verran. 

Mutta luulen, että asiat saavat tällä kertaa selkeyttä. 

Kotimaanuutisissa: Taiteilija tulee taas yökylään lauantaina; suunniteltiin tehdä joku kiva kaupunkiekskursio iltapäivästä ja jatkaa siitä kämpille syömään ja muutenkin nauttimaan.

Lisäksi sovin maanantaiksi tapaamisen rakennusurakoitsijan kanssa -  ajattelin remppauttaa katon tänä kesänä, sitä kun ovat visuaalisen arvion mukaan viimeksi ihmiskädet koskeneet varmaan joskus Pähkinäsaaren rauhan aikaan 70-luvulla, ja se pysyy oman arvioni mukaan nykyisessä tilassaan kasassa vain pyhällä hengellä. Tähän liittyen: onko kellään kokemusta aurinkopaneeleista (katto etelään ja kun kerran tehdään niin tehdään sitten kunnolla)?

 

Ladataan...
CougarWoman

Stereot huutavat volyymit kaakossa. Jim Morrison laulaa ihmisistä, jotka ovat outoja. Minä makaan sohvalla nilkkapituisen hameen alta pilkottavat jalat ristissä pikaisesti hutaistut letit päässä ilman rintaliivejä, alushousuja tai meikkiä, ja luen puolihuolimattomasti Lagercrantzin kirjoittamaa jatkoa Millenium-trilogialle englanninkielisestä pokkarista.

Haistan suitsukkeen levittämän tuoksun vahvana ja miellyttävänä; siitä tulee mieleen 70-luvun Christiania ja hippikommuunit, joihin kumpaankin olen liian nuori ollakseni voinut kokea ne henkilökohtaisesti. Mietin, kuinka voimakkaasti mahdan tuoksua seksiltä.

“When you’re strange, faces come out of the raiiinnn”

Taiteilija päästää sisäisen Morrisoninsa ulos ja ulvoo täysin keuhkoin biisin mukana. Hänellä on toisessa kädessään valkoisen t-paidan puolikas, joka näyttää siltä, kuin yksisarvinen olisi yökännyt sille sateenkaarioksennuksen, ja toisessa kädessään työkalu, joka näyttää minun silmiini kakkulapiolta, mutta on kuulemma joku maalausveitsi.

Hän ottaa muutaman tanssahtavan askeleen taaksepäin ja asettaa kliseisesti kakkulapion maalausveitsen horisontaalisesti näkökenttäänsä käsi suorana, sulkee toisen silmänsä ja tarkastelee kanvasta keskittyneesti, siirtyy ruokapöydän taakse ja nojaa siihen seisten puolivalmista taulua katsellen.

Hänen nimessään on aivan liikaa konsonantteja suhteessa vokaaleihin.

“Streets are unevennn, when you’re dowwwwn”, Taiteilija jatkaa Jimiä myötäillen, ja riisuu kursailematta yhdellä notkealla liikkeellä t-paitansa, jonka alta paljastuu litteä ja ruskettunut 26-vuotiaan sileäihoinen vatsa.

Keittiöstä leijailevan ruuan tuoksu sekoittuu suitsukkeen tuoksuun; uunikanaa ja riisiä, miten perus. Minä makoilen edelleen sohvalla, mutta olen laskenut kirjaa kriittisesti sen verran alaspäin, että voin tarkkailla nuorta armenialaista olohuoneessani. Miten hemmetissä päädyin tähän - ja ennen kaikkea: kuka käsikirjoitti tämän kohtauksen elämääni, ja milloin olohuoneeni morfiutui joksikin hippikommuunia muistuttavaksi tilaksi?  

En voi olla hymyilemättä tilanteen absurdiudelle. Kaikki tuntuu niin luontevalta, vaikka tilanteessa ei periaatteessa ole mitään minulle ennestään tuttua. On, kuin olisin aina pitänyt kehoani pehmeästi myötäilevää hippimekkoa, vaikka todellisuudessa ostin sen vasta viikko sitten hetken mielijohteesta jostain Torremolinoksen rantaputiikista. Katselen nilkkakoruani ja mietin, miltä tuntuisi polttaa pilveä. Se tekisi idyllistä jotenkin täydellisen; kuuluisi ehkä asiaan enemmän kuin nyt siemailemani mallasviski.

Taiteilija huomaa vinkeän ilmeeni, saa minut kiinni salakatselusta ja astelee virnuillen luokseni, ottaa varovaisen huikan lasistani ja painaa viskinmakuisen suudelman huulilleni; kieli käväisee kiusoittelemassa hetken, ennen kuin hän palaa silmää iskien luomuksensa pariin. Morrison on saanut analyysinsä oudoista ihmisistä päätökseen  ja laulaa nyt yhdessä Taiteilijan kanssa rakkauden kadusta.

“She lives on Love street, Lingers long on Love street. She has a house and garden, I would like to see what happens”

Kanvaksella näkyy öinen kaupunkimaisema ja puolikas surusilmäisen naisen kasvoista.

Pages