Ladataan...
CougarWoman

Postauksen kuvat random-lomamatkasnäppejä omalla ja mutsin kännykkäkameralla. Anteeksi huono laatu.

Lily lanseerasi jokin aika sitten #MuhkuraManifesti -kampanjan, jossa hyökätään nykyään vallitsevaa selluliittihäpeää vastaan. Tämä on luonnollinen jatkumo kehopositiivisuudelle; miksi me, etenkin naiset, tunnumme käyttävän suuren osan voimavaroistamme siihen, että huolehdimme siitä, miltä näytämme muiden silmissä?

Muistan, kun viime kesänä himmailin pahaa-aavistamatta eräällä Helsingin biitsillä. Seuralaiseni oli mennyt ostamaan meille juotavaa, ja minä kahlasin rantahiekassa, kun minua lähestyi nuorehko ("timmi") nainen.

“Hei mahtavaa että säkin olet täällä ihan bikineissä tosta vaan! Että niinku mitä välii mitä muut ajattelee! Jej bodypositiivisuus!”

Olin siinä tilanteessa vähän että no, en mä nyt mitään statementtiä ollut varsinaisesti tekemässä, enkä edes suuremmin ollut uhrannut ajatusta sille, että minä bikineissä olisi jonkin luokan manifesti. Mutta joo, sittenpä tiesin.

Nainen varmaan tarkoitti ihan hyvää, mutta ööh, kyllä mulle tuli siinä tilanteessa vähän semmoinen olo, että pitäisiköhän mun sittenkin varmuuden vuoksi hävetä mun kroppaa.

Onneksi seuralainen palasi ja kaappasi takaapäin karhunhaliin ja suukotti niskakuoppaa ja kutsui kaunokaiseksi, ja unohdin koko vahinkomanifestini, huuhtelin näennäisesti viattoman kommentin jättämän karvaan maun suustani kulauksella jääkylmää kolajuomaa ja hymyilin kesälle ja ihan kaikelle. 

Kun paketissa on tarpeeksi kuoppaa ja muhkuraa muutenkin, en ole jotenkin koskaan tullut edes ajatelleeksi, että sitä selluliittiakin pitäisi nyt erikseen hävetä. Aina mun reidet ovat olleet muhkuraiset, ja lämpötilan vaihtelut (kuumasta kylmään, kuten saunan jälkeen) vielä erikseen koristelevat ne selluliittimuhkurat punaisin läikin. Että varmasti oikein erottuu. Polka dot thighs.

Mulla on ollut ns. luumusukat jalassa niin kauan, kuin jaksan muistaa. Ja ne ovat osa minua. Ehkä minun olisi vaikeampi hyväksyä selluliittia, jos olisin muuten älyttömän timmissä kunnossa? En tiedä, sillä en ole. Mutta hyväksyy sitä tai ei, siellä se muhii ja muhkuroi joka tapauksessa, eikä ole mitään sekunnin poppaskonstia, millä sen saisi pois; miksi siis tuhlaisin aikaani murehtimaan jostain, jolle en yksinkertaisesti voi mitään?

Olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että esimerkiksi mun seksipartnerit eivät ole koskaan sanoneet mitään ilkeää mun kropasta. Kukaan ei ole huomauttanut, että hei sun tissit roikkuu ja on eri paria; tai että onpas toi sun perse just tommonen tyypillinen suomalainen littaperse. Kukaan ei ole sanonut että reiteni saisivat liito-oravankin kateelliseksi venyvällä nahkallaan, tai että kuinka kätevää on kun jenkkakahvoista saa hyvin kiinni pistellessään takaapäin menemään.

Sen sijaan vatsankumpuani on silitelty ja napaani suudeltu; minut on vedetty takaapäin lusikkaan ja sivelty lantioni kaarta ja kerrottu, että se on kauneudessaan ylivertainen.

Ylipainoiseksi, keski-ikäiseksi naiseksi mulla on siis luultavasti aika hyvä itsetunto, ja myönnänkin, että nuorten rakastajieni kehumiset eivät sitä ole juurikaan lytänneet. Vaikka toki vielä keskitynkin siihen, että haluan myös näyttää huolitellulta muhkuroineni päivineni, olen havainnut, että viime vuosina olen ennemminkin halunnut keskittyä siihen, minkälainen olen ihmisenä. Huolehdin itseasiassa enemmän siitä, etten loukkaa ketään tahattomasti, kuin siitä, että vilahtaako selluliitti inasen liian lyhyen mekonhelman alta.

Koska siis eihän meitä kukaan oikeasti arvota sen mukaan, kuinka paljon selluliittia meidän reisiimme on kertynyt? Ei kukaan ole ikinä sanonut että hei onhan toi Puumis muuten ihan kiva tyyppi, mutta noi sen selluliittireidet on niin karseet, että en halua enää olla sen kaveri?

Jos minut on joskus arvotettu huonoksi tyypiksi, niin eiköhän se kuitenkin loppupelissä johdu siitä, että olen – tietoisesti tai tiedostamatta – ollut jotakuinkin todella mulkku persoona.

Niinpä aion jatkossakin ihan kaikessa rauhassa hyllytellä menemään polka dots -luumusukissani ja hymyillä kaikille vastaantulijoille. Minä olen onnellinen juuri tällaisena kuin olen; minun kumpuni, muhkurani ja selluliittini tekevät minusta juuri minut. Täydellisyys on tylsää joka tapauksessa; ne pienet säröt siinä kirppikseltä ostetussa 60-luvun mummonkahvikupissakin tekevät siitä juuri omanlaisensa, uniikin. 

Ja hei – jos nyt joku vielä oikeasti jostain kumman syystä tuntee lapsellista tarvetta arvostella toisen ulkonäköä, niin kehottaisin ensin katsomaan peiliin ja sen jälkeen varaamaan aikuistumisen pikakurssin. Koska oikeesti mitä välii.

Share

Ladataan...
CougarWoman

Edellisen postaukseni kommenttikenttässä Dhdg ihmetteli, miten minulla voi riittää kaksisataa euroa viikon majoitukseen, kun hän itse satsaa saman jo yhteen yöhön. Hän tuumikin, että taidamme käyttää eri matkanjärjestäjiä.

No niinhän me käytämmekin. Marokon-reissuni oli nimittäin minun itseni järjestämä. Kammoan turistialueita, ja haen nykyään matkoiltani luksuksen ja turvallisesti valmiiksi pureskellun asemesta ns. autenttisuutta ja hengailua paikallisten keskellä; siksi pyrin järjestämään reissuni itsenäisesti (lennot ja majoitus erikseen, jälkimmäinen mieluiten yksityiseltä) kauaksi resorteista, uima-altaista, rantabulevardien aurinkolasikauppiaista ja ennen kaikkea muista länkkärituristeista.

Bonuksena näissä omatoimiseiväsmatkoissa on se, että hinnat ovat usein huomattavasti halvempia kuin turistien suosimilla ja kansoittamilla alueilla.

Muutaman sattuman kautta kohdemaan lentokentän ja asuntoni välillä oli tällä kertaa poikkeuksellisesti useamman sadan kilometrin etäisyys; mutta asunnon omistaja järkkäsi minulle paikallisen taksin, ja pysähdyksineen viitisen tuntia suuntaansa meni leppoisasti, vaikka yhteistä kieltä ei löytynytkään. Tyyppi osoitteli nähtävyyksiä, tarjosi ostamiaan keksejä ja pysähtyi aina, kun himoitsin savuketta.

Lentokentältä nostettu paikallinen valuutta ja lähimmältä bensikseltä ostettu prepaid takasivat sen, että olin jotakuinkin kartalla. Ykkösmies laittoi jossain vaiheessa viestiä: missä olet?

Vastasin kuvalla. 

"En tiedä, mutta tämmöistä täällä on."

Jossain vaiheessa pysähdyimme syömään. En tiedä mitä tarkalleen ottaen söin (no joo, couscous-pohjaista jotain), mutta hyvää oli. Jaoimme taksikuskin kanssa lautasen, ja lapioimme ruokaa suuhumme leivänpaloilla. Olisin ottanut kuvan taksikuskin teerituaalista, mutta en kehdannut, sillä hänen takanaan oleva pöytä oli täynnä naisia, eikä kuvien ottaminen olisi ollut korrektia. 

Vessa oli pelkkä reikä lattiassa, ja ruokapaikka sijaitsi paikallisen soukin perukoilla, moskeijan vieressä.

Asunnon omistaja odotteli vuokraamassani kämpässä, joka sijaitsi ihan tavallisella asuinalueella kolmisen kilometriä keskustasta. Kyseessä ei siis ollut hotelli tai edes asuntohotelli, vaan ihan tavan kämppä uudehkossa kerrostalossa, jonka jo asuttuja asuntoja kansoittivat paikalliset. Rappukäytävään tuoksui ruoka, jossain itki lapsi. Ulkoa kuului rummutusta ja kulkukoirien haukkua.

Näkymä parvekkeelta.

Seuraavana aamuna ylös, ulos ja lenkille; orientointikierros varhain, kun lämpötila ei vielä ollut kivunnut yli kolmeenkymmeneen asteeseen.

Paikalliset siivoamassa putiikkiensa edustoja vesiämpärin ja katuharjan kanssa; ujoja hymyjä, ranskankielisiä tervehdyksiä, meluisia lapsia matkalla kouluun. Lähileipomosta nappasin mukaan lämpimäisiä ja jogurttia aamupalaksi.

Eräänä iltana kattoterassilla auringonlaskua ihailemassa; olin ottanut juotavaa ja ruokaa mukaan terassipiknikin tarpeiksi. Lempeä ilta oli houkutellut terassille myös muita talon asukkaita, ja päädyin syömään heidän "minigrillistään". Taaskaan ei mitään hajua, mitä söin – paitsi että kyseessä oli luultavasti jonkin eläimen maksa. Hyvää oli, ja jaoimme "kristillisesti" minunkin ruokani ja juomani.

Kaupungin keskustaan pääsi taksilla huiman kuudenkymmenen eurosentin maksua vastaan. Arvoimme ruokapaikan randomilla ja ihastelimme iltaelämää.

Teimme myös omatoimisen yhden yön ekskursion Saharan erämaassa sijaitsevaan Ruusulaaksoon ja vierailimme majapaikkamme omistajan kanssa paikallisessa ruusuvesitislaamossa, joka tosin ei ollut auki, eikä paikan omistajakaan ollut paikalla. Mutta eipä hätää – omistajan äiti oli, ja tislaamo avautui yksityiskierrokselle, jonka jälkeen äiti, tuo kasvoista hennatatuoitu lähes hampaaton berberimummo, tarjosi meille minttuteetä ja paahdettuja manteleita. Vaikka emme edes vielä olleet ostaneet mitään.

Kun ihastelin puutarhassaan kasvavaa granaattiomenapuuta, mummo kipitti poimimaan minulle kypsän granaattiomenan ja kikatteli tyttömäisesti ja silminnähden ylpeästi, kun napostelin silmät lautasen kokoisina vielä aurinkolämpimiä siemeniä suuhuni.

Tämä on se tapa, jolla haluan matkustaa; haluan haistaa, maistaa, kuulla ja nähdä. Haluan vastata paikallisten hymyihin, kokea uskomattoman vieraanvaraisuuden ja hätistellä muutamalla arabiankielisellä fraasilla pois liian röyhkeitä pikkupoikia, jotka luulevat saavansa kerjäämällä muutaman dirhamin.

Haluan ihastella auringonlaskua iltarukouskutsun harmoniassa; haluan herätä seuraavana aamuna, lähteä taas hakemaan aamiastarpeita ja tervehtiä jo tutuksi tulleita putiikinomistajia.

Rosoista, raadollista, joskus pölyistä - ja välillä vähän paskanhajuistakin reissaamista tavoitteena ainakin yksi elämys, jota ei löydy luksushotellista tai resortista. Tämmöinen on minun unelmalomani – minkälainen on teidän?

Share

Ladataan...
CougarWoman

Kitarapojan kanssa viestittely on edelleen päivittäistä ja intensiivistä – ja keskittyy nyt suurimmaksi osaksi seuraavan tapaamisemme suunnitteluun.

Mietimme alustavasti tulevaa kevättä; ajattelin jo, että voisin vuokrata saman asunnon uudelleen, sillä se tuntui olevan suhteellisen sekapariystävällinen. Mutta toisaalta…asunto sijaitsee niin kaukana Kitarapojan kodista.

Voitaisiin vuokrata auto ja ajella Saharaan. Tiedän jo sielläkin sekapariystävällisen majapaikan, joka veloittaa vain yhdestä huoneesta, vaikka paperille kirjataankin kaksi.

Viime reissulla muodostamillani “suhteilla” pystyisin helposti hommaamaan majapaikat ja auton suhteellisen edulliseen hintaan; mutta kun aloin laskeskella reissun kokonaiskustannuksia, tuli vähän hiki. Ohitin kuudensadan euron etapin aika nopeasti, enkä edes laskenut mukaan bensa- ja ruokakuluja. (Enkä niitä mattoja, jotka ehdottomasti haluaisin ostaa.)

Huokaisin hikihelmet otsallani, että tulisi halvemmaksi pyytää Kitarapoika minun luokseni.

HETKINEN!

Tulisi halvemmaksi pyytää Kitarapoika minun luokseni.

Share

Pages