Ladataan...
CougarWoman

“Nelikymppinen avioliittoon kepein askelin aikoinaan astunut liikenainen, joka kotona peiton liikuttelun vähyyteen kyllästyneenä meni ja värväsi itselleen nuoren rakastajan. Nykyään eletään aviomiehen kanssa avoimessa suhteessa, ja puumailu jatkuu.”

Blogini kuvaus ei sovi nykytilanteeseeni enää ollenkaan. Ykkösmies on kuollut, minä en elä avoimessa suhteessa, enkä halua enää nuorta rakastajaakaan. Siis siinä mielessä, että pelkkä rakastaja ei enää riitä tyydyttämään minun tarpeitani – minä haluan oikean suhteen. Mikäli se on minua itseäni nuoremman kanssa, so be it. Ei se minusta sinällään mitään puumaa tee. En saalista enää nuoria miehiä seksiin.  

Olen myös viime aikoina havainnut tiettyä…vastenmielisyyttä päivittää blogiani. Olen kyllästynyt raportoimaan elämästäni ja kertomaan fiiliksistäni vain joutuakseni jännittämään, kuka anomuumi taas tulee kommenttikenttään purkamaan omaa turhautumistaan kritisoimalla minun elämääni ja minun valintojani. Sen myötä tuntuu, että postauksistanikin on tullut vähän puolivillaisia. Sydän ei ole ihan aina enää mukana. Olen selvinnyt monesta paskamyrskystä höyheniäni pörhistellen, mutta nyt vain yksinkertaisesti riittää. 

Tämän lisäksi olen miettinyt nykyistä kommentointikulttuuria laajemmaltikin. Miksi on ookoo tahallaan loukata toista ihmistä? Oikeaa ihmistä, joka kertoo oikeasta elämästään? Oikeuttaako se, että toinen on paljastanut proverbiaalisen kaulavaltimonsa, heti raatelemaan kurkun auki päätteen takaa ja nimettömyyden turvin? Saako siitä oikeasti tyydytystä? Voiko sen jälkeen tuulettaa, että jesh, onnistuin taas tekemään toiselle pahan mielen? Vai voiko itselleen tuntematonta ihmistä oikeasti vihata niin paljon, että omana henkilökohtaisena missiona on yrittää pilata hänen päivänsä? (Oikeasti, kertokaa. Tämä kiinnostelee ihan tosissaan.) 

Palasin takaisin blogin aloitusaikaan; kirjoitin ensimmäisen postauksen kesäkuussa 2013. Kesäkuussa 2013! Olen harrastanut tätä ekshibitionismia jo yli viisi vuotta.

Lueskelin muutaman alkuaikojeni postauksen. Niistä huokui tarve jakaa salaisuus; kertoa täysin tuntemattomille ihmisille se, mitä omalle lähipiirilleen ei pystynyt kertomaan. Tajusin, että tätä tarvetta ei enää ole. En tee enää mitään, mikä olisi jotenkin epäkonventionaalista. Minulla ei ole enää salaisuuksia, joita haluaisin jakaa anonymiteetin tuoman suojan takaa.

Homma Kitarapojan kanssa alkaa mennä vakavaksi – hänen sanojensa mukaan se, että rakastelimme viime tapaamisellamme, oli hänelle tietyllä tapaa point of no return. Kuka tietää, ehkä aloitan vielä joskus toisen blogin. Ehkä sen nimeksi tulee “From Morocco, with love.” Tai ehkä ei.

Mutta nyt on aika sanoa jäähyväiset. En halua enää olla CougarWoman. Haluan olla Sini, kaikkine virheineni ja epävarmuuksineni. Haluan tehdä ja kokea ilman, että minua alkaa pelottaa, mitä ihmiset siitä ajattelevat; ihmiset, joita en edes tunne. Nyt en enää edes välitä, mitä ajattelevat ihmiset, jotka tunnen. Elämä on antanut sen verran ison litsarin naamalle, että olen ymmärtänyt, että tämä voi loppua koska tahansa. Ja että tulisi elää siten, ettei tekemättä jättämiset pahemmin vituttele siinä vaiheessa, kun joku käy vetäisemässä töpselin irti. Elämä 2.0 alkaa nyt. 

Ajattelin ensin, etten voi lopettaa – että jään kaipaamaan niin montaa ihmistä, joihin olen tutustunut näitten vuosien aikana, mutta joista vain harvoja olen tavannut silmätysten. Sitten tajusin, että voinhan minä edelleenkin heidän elämäänsä seurata; voin edelleenkin lukea heidän postauksiaan ja kommentoida. En vain enää itse aio tuottaa sisältöä tähän foorumiin. En ainakaan CougarWomanina. 

Kiitos kaikille matkaani seuranneille. Kiitos teille bloggareille, jotka opin tuntemaan, vaikka en teitä oikeasti tunnekaan. Kiitos kaikille, jotka ovat saaneet minut nauramaan vaikeinakin aikoina; teille, jotka ovat tsempanneet minua jatkamaan. Ja teille, jotka ette ole olleet ratkaisuistani samaa mieltä, mutta olette onnistuneet antamaan kritiikkinne rakentavasti, edes yrittäen nähdä asioista minunkin puoleni. Te kaikki teitte tästä matkasta kaiken sen arvoisen, mitä se toi tullessaan.

En aio pyytää anteeksi niiltä, joita olen mahdollisesti vuosien aikana ärsyttänyt tai tietämättäni loukannut. Tässäkin pätee EOPL (= ei oo pakko lukee).

Loppukaneettina todettakoon vielä, että blogini oli sataprosenttisesti totta. Ja että kyllä minä asun ulkomailla.

Hymyillään kun tavataan! Haliakin saa.

Besos, Puumis Sini

 

Ladataan...
CougarWoman

Kun poliisi ilmoitti minulle Ykkösmiehen äkillisestä ja täysin odottamattomasta kuolemasta, tuntui, että elämäni pysähtyi siihen paikkaan. En alkushokiltani osannut edes järkyttyä; kysyin vain että miten tunnistus on hoidettu ja suoritin itseni mekaanisesti Espanjasta kotiin asti tunteettomana kuin robotti.

Se oikea menetyksen kipu tuli sitten myöhemmin ja iski kuin märkä rukkanen vasten kasvoja: olin menettänyt sielunkumppanini, puolisoni, parhaan ystäväni ja sen ihmisen, jonka tavatessani olin ensimmäistä kertaa täysin varma, että tämän tyypin kanssa pystyn ja haluan tulla vanhaksi; kunnes kuolema erottaa.

No erottihan se, mutta kolme- tai jopa neljäkymmentä vuotta liian aikaisin. Se suru tulee seuraamaan minua loppuelämäni, mutta en anna sen määritellä minua tai saada minusta ylivaltaa. 

Nykyään alan enemmänkin nähdä tilanteeni tietynlaisena elämän kierrepallona, johon pitää vaan opetella osumaan kunnarin arvoisella tavalla.

Olen vielä nuori ja maailma on täynnä mahdollisuuksia. Omakehun tuoksun uhallakin: olen suhteellisen kaunis ja näpsäkkä, luonteeltani tietysti kultaa ja verbaaliselta lahjakkuudeltani vähintään Iikka Kiven veroinen töhöttäjä, ja maailma on täynnä miehiä, joista jokainen olisi ikionnellinen jos saisi juuri minut kumppanikseni (haha okei, nyt meni ehkä vähän överiksi).  Tärkeintä on kuitenkin se, että osaan olla onnellinen myös yksin. Olen kokonainen myös yksin.

Urapuolella takana on yhtäkkiä liki parikymmentä vuotta kokemusta kansainvälisistä firmoista; olen ollut uusien asiakkaitten hankintatoimessa, tiiminvetäjänä finanssipuolella, myyntijampattarena (jamppa – jampatar), admin-assarina, logistiikkahärönä ja työharjoittelijoiden yhteyshenkilönä ja olkapäänä.

Opiskelusaldo on neljä eri korkeakoulua kolmessa eri maassa.

Ykkösmiehen rationaalinen, ennakoiva tapa suhtautua äkillisen menehtymisen mahdollisuuteen vakuutukset huomioon ottaen takasi sen, että sain ihan rapsakasti käteistä ja pystyin maksamaan leijonaosan asuntolainasta pois (ja pystyin näin myös jäämään unelmakotiimme asumaan). Tajuan erittäin hyvin, että kaikilla asiat eivät ole näin onnekkaasti – ja siksi olen ikuisesti kiitollinen Ykkösmiehelle, joka optimismistaan huolimatta osasi olla myös taloudellisesti realistinen.

On jotenkin – paradoksaalisesti – uskomattoman vapauttavaa tajuta, että koko maailma on auki; suurin kiitos tästä tietysti Ykkösmiehelle, joka opetti minulle myös rohkeutta ja näki kaikki muutokset mahdollisuuksina uhkien asemesta. En usko, että katsoisin tulevaisuuteen näin optimistisesti, ellen olisi tietyllä tapaa omaksunut hänen rentoa ja huoletonta (vaan ei kuitenkaan vastuutonta) elämänasennettaan.

Voin pistää talon pakettiin ja muuttaa vaikka toiseen maahan; aloittaa taivaan lintuna täysin tyhjältä taululta: minulla ei periaatteessa ole mitään vastuuta tai velvollisuutta kenestäkään toisesta ihmisestä. Se ajatus kiehtoo minua ihan tavattomasti.

Tapahtuu mitä tapahtuu – minä pärjään kyllä.

Mitähän sitä loppuelämällään tekisi? Mitä te tekisitte?

 

Ladataan...
CougarWoman

Olen aina edellisinä vuosina pitänyt kolme viikkoa kesälomaa putkeen, osaksi tietysti johtuen myös Ykkösmiehen lomista. Tästä parisen viikkoa on mennyt reissussa, ja viimeinen viikko (tai ainakin sen puolikas) on lorvittu kotona henkisesti töihinpaluuseen valmistautuen ja lomapyykkejä pesten. (Loput lomista olen sitten ripotellut tasaisesti ympäri vuotta - joulun välipäivinä olen yleensä töissä, joululoma on mun mielestä jotenkin vähän turha loma.) 

Olen kaiken lisäksi niin ahne, että olen hörinyt kesälomat pohjia myöten loppuun jo tyyliin kesäkuun loppuun mennessä, mikä ainakin Suomessa lomaillessa on usein luonut VMP-fiiliksiä; merivesi on hyytävän kylmää, illalla pitää istua väkisin fleecepeittoihin kietoutuneena ulkona hyttyssyöttinä, ja ulkohuussiin lompsiessa on joskus vähäsen vitutellut kun pitää pukea sadetakki päälle.

Kun kuitenkin ottaa huomioon, että oma lomafiilikseni alkaa heti kun työpaikka häviää peruutuspeilistä sen asemesta, että jotenkin kummallisesti tarvitsisi ensin viikon “palautumiseen” ja sen tajuamiseen että on lomalla, jonka jälkeen vasta pystyisi nauttimaan sen toisen viikon itse lomasta vain alkaakseen stressata että nyt sitä lomaa on sit vaan enää viikko jäljellä, oli jotenkin…luonnollista jakaa tänä vuonna itse kesäloma kahteen osaan; kaksi viikkoa kesäkuun lopusta (Marokko), ja nyt sitten syyskuussa vielä 12 päivää. Semminkin kun yhden lapsettoman ihmisen lomat voi meidän puulaakissa päättää aika ex tempore, varsinkin jos ne osuvat varsinaisten sesonkien (so. koulun lomien) ulkopuolelle. 

Ihanaa olla töissä, kun tajuaa, että noin viidenkymmenen päivän päästä taas reissua pukkaa.

Varata pläjäytin maanantaina lennot ja lentää suhautan ensin Istanbuliin ja sitten kotimaisella lennolla lopullisen destinaatiooni, josta löytyi oikein ihana pieni ja pittoreski kahden makuuhuoneen huvila, johon mahtuisi kuusi ihmistä jos oikein tunkisi.

Kohde sijaitsee rannalla, siellä voi snorklata ja kalastaa tai tehdä muuten vaan veneretkiä ja varmaan myös ihan vaan lojua (varjossa) aurinkotuolissakin kirjaa lukien, jos mieli tekee – tai pulahtaa uima-altaaseen vilvottelemaan, mikäli kolmenkymmenen asteen tienoilla hilluva päivälämpötila saa parit hikipisarat kipuamaan hiusrajaan.

Tai sitten voi vetäytyä ilmastoituihin sisätiloihin pyörimään lakanoissa; Kitarapoika nimittäin tulee matkaseuraksi – tapaan hänet Istanbulissa, johon hän saapuu suoralla lennolla Casablancasta, ja jatketaan siitä sitten reissua yhdessä. Ollaanpas me nyt maailmanmatkaajia ja tälleen globaalisti parisuhteessa. 

Aloitin lomavalmistelut siten, että tein sukupuolitautitestit. Viime lomahan meni kondomipakkauksista millin paloja hampailla repien; seuraavalla kerralla voimmekin yhteisestä päätöksestä siirtyä ihan luomuseksiin! (No joo luomu ja luomu, syön toki e-pillereitä yhäkin.)

Kitarapoika kysyi, että pitäisiköhän hänenkin käydä semmoisissa testeissä, siis ihan varmuuden varalta. Totesin, että saathan toki lämpimiksesi käydä, mutta että ihmisillä, jotka eivät ole vielä koskaan harrastaneet seksiä, on harvemmin sukupuolitauteja. (Ja mehän käytettiin kondomia ihan a:sta ö:hön asti.)

Toki silti ihanan huomaavaista, että kumminkin tarjoutui. <3

Itseasiassa myöhemmin kävi ilmi, että kyllä sitä kumitonta seksiä olisi hänen puolestaan voinut harrastaa jo viime kerralla – Kitarapojalle ei vain oikein ollut valjennut e-pillereiden perimmäinen tarkoitus; hän vain oli oppinut, että no rubber no love, mikä sinänsä on tietysti varsin kunnioitettava periaate. (Toisesta periaatteestaan, eli siitä, että seksiä tulee olla vain avioliitossa, hän onneksi pitkällisen pohdinnan jälkeen suostui joustamaan.)

Ja itsestäkin tuntuu kyllä mukavammalta aloittaa ns. puhtaalta pohjalta - jo pelkkä ajatus siitä, että olisin tietämättäni antanut hänelle sukupuolitaudin muistoksi hänen ensimmäisestä kerrastaan, ahdistaa. Vaikka todennäköisyys sille olisikin ollut häviävän pieni. 

Pages