Lottoan, siis olen.

Iltasanomat uutisoi eilen paperilehdessä suomalaisten lottovoittajien historiasta kertovasta kirjasta. Se vaikutti mielenkiintoiselta palalta suomalaista arjen tapahistoriaa. Verkkosivuilla aihetta sivuttiin näin:  http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288551469828.html. En kestä.

 

Tästä juontuikin mieleeni oivaan, että väitöskirjan aiheuttamat tahattomat kiireet ovat estäneet minua kirjoittamasta teille kirjasta, jonka luin työmatkoilla bussissa. Tämä kirja  aiheutti minussa holtitonta tarvetta kävellä liikennenvalottoman suojatien yli nenä kirjassa.

Tämä holtittoman liikennenkäyttäytymisen aiheuttava teos on: (*Rumpujen pärinää*) Gregoire Delacourtin ”Onnen koukkuja”. Tiiviitä sivuja elämästä on 164 kappaletta WSOY:n kovakantisessa 2013 ensipainoksessa. Alkuperäinen ranskankielinen nimi on ”La liste les mes envies”, ja on minusta erittäin hyvä nimi kirjalle, toisin kuin erittäin kökkö suomennos, jonka takia minäkin lähes jätin tarttumatta kirjaan.

Miksi ”iltiksen” mauton lottotyttöuutinen kirvoittaisi mielleyhtymän tähän teokseen? Siksi, että kirjan päähenkilö voittaa lotossa ”kahdeksantoista  miljoonaa viisisataaneljäkymmentäseitsemän tuhatta kolmesataayksi euroa ja kaksikymmentäkahdeksan senttiä”.

Äkillisen vaurauden (tai muun mullistuksen)  tuomat päätökset  ja ihmisen VALINNAT ovat aina psykologisesti loistava aihe –  höystettynä hallitsemattomilla sattumuksilla tietenkin. Lukija tuntee ranskalaisessa pikkukylässä asuvan pariskunnan arkiset unelmat ja vaikean avioliiton kuin omansa.

Lukekaa ja nauttikaa/itkekää.

JA laatikaa lista!

Ja ei, en ole lukenut ”Siilin eleganssia”. Pitäisiköhän.

 

…tämä kaikki kirvoitti vielä aivoissani muistoja siitä, kuinka etelä-Italiassa ollaan aivan mielettömän intohimoisia lottoajia…

Kaikki haaveilevat jättipotista. Minäkin. Mitä sillä tekisin? En ainakaan jättäisi rakasta työtäni, mutta saattaisin suoda itselleni muutaman kerran vuodessa palkattomia vapaita (hyvin epävirallisten) lomien lisäksi, mikäli esimiestaholta sellaisia liikenee.