Elämänmuutos 1.2
Olen noudattanut uusia tapojani keskitasoisesti. Talvilomaviikolla tuli herkuteltua sekä colajuomien parissa että jäätelöllä ja pullalla. Kuitenkin jollain tasolla tavat ovat ottaneet tuulta alleen ja teen niin huomaamattanikin. Valitsen kaupassa ostokset, joiden joukkoon ei useimmiten kuulu herkkuja tai colajuomia. Olen keskitasoisen tyytyväinen toimintaani.
Kuitenkin lukiessani taas yhtä juoksuun liittyvää kirjaa, tällä kertaa Alexandra Heminsleyn Running like a girl, juoksukutina heräsi minussa taas. Olen halunnut aina juosta. Lapsena se oli normaalia muutenkin, teininä koin, että se oli hieno keino purkaa tunteita ja sellainen urheilu, jota osasin, aikuisena se on ollut useamman kerran tavoitteena, muttei täysin toteutunut koskaan. Teininä tosiaan juoksin paljon, hiekkatietä pitkin pakoon tunteita ja ongelmia.
Juoksin aikuisenakin, jonkin verran, kerran kuussa maksimissaan. Sitten kun laihdutin 7-8 vuotta sitten, loppuvaiheessa juoksin intervalleina ja yritin päätyä juoksemaan pidempäänkin siinä onnistumatta. Muistan, kun kerroin isälleni, etten vain jaksa juosta pidempään. Isäni, vaikkei mikään juoksija olekaan, kysyi oliko syynä jalat vai keuhkot. Ajattelin jo silloin, että fiksu kysymys, mutten silti löytänyt ratkaisua silloin. Nyt vuosien jälkeen Alexandra Heminsley selitti asian hienosti kirjassaan. Se alun 10-12 minuuttia se tuntuu alussa huonolta, kun tuotan maitohappoja, eikä keho jaksa vielä kuluttaa niitä. (Pahoittelut, jos selitys on ontuva, en ole mikään pro, vielä.)
Nyt kun olen lukenut muitakin juoksukirjoja, on intoni juosta noussut jälleen. Haluan juosta, koska se on se, mitä osaan, mihin en tarvitse varata aikoja tai mennä tiettyyn paikkaan kauas kotoa tai hurjaa määrää varusteita. Tietysti juoksullekin täytyy varata aikaa omasta kalenterista, mutta se onnistuu, vaikka en ehtisikään lähteä klo 16 vaan vaikka vasta klo 18. Kotiovesta ulos lähteminen kuitenkin riittää ja varusteiksi alussa riittävät normaalit liikuntavarusteet, tosin varmasti jos into säilyy, tarvitsen uudet juoksukengät.
Running like a girl antoi hyviä vinkkejä alkuun ja huonoihin fiiliksiin, mutta koska minulla ei ole plakkarissa hurjaa vuotta kävellen tuntikausia, joudun aloittamaan aivan alusta. Lenkkieni pituus on ollut koirien ulkoilun pituista, puoli tuntia ollessa maksimi. Koiran ollessa ranskis, ei lenkit tosiaan ole mitään hurjia.
Tutkailin juoksuohjelmia suoraan googlesta, päätyen Nana Heikkilän juoksuohjelmaan, nollasta vitoseen: http://www.superfitme.fi/juoksuohjelma-nollasta-vitoseen/ Ohjelmassa lähdetään juoksemaan aluksi 30 sekuntia kerrallaan ja sen jälkeen kävelemään 3 minuuttia ja toistamaan näitä 5-7 kertaa. Ohjelma on salliva ja kertoo juuri sen, mitä haluankin, että jos en pysty tuohon ensimmäisellä viikolla, jatkan samaa ekan viikon ohjelmaa vielä toisenkin viikon, samoin kuin muitakin viikkoja, jos niihin en heti pysty.
Olen päättänyt aloittaa ohjelman huomenna maanantaina. Minulla on vielä tänään voimassa hikoilukielto erään hoidon takia, joten en nyt lähde siitä, että huomenna ei voisi aloittaa mitään. Laitoin juoksuvarusteet valmiiksi ja päätin asian, joten töiden jälkeen huomenna alkaa viiden kilometrin tai 30 minuutin juoksun tavoittelu. Nanan ohjelman mukaan siihen päästään ohjelman 12:lla viikolla, katsotaan, miten kauan itselläni menee.
Kerron ohjelmasta tässä nyt, jotta olisin sitoutunut asiaan kunnolla. Kerroin asiasta myös avomiehelleni. Pelkoja minulla tietenkin on, pelottaa miten keuhkoni jaksavat ja miten jalkani jaksavat… Luin Heminsleyn kirjasta myös ITB-syndroomasta, joka vähän liippaa läheltä omia vaivojani, vaikken urheilija olekaan. Olen hoitanut vaivaa fysioterapiassa ja vaikkei siellä varsinaisesti tästä ole puhuttukaan, arvelen silti, että tästäkin saattaisi olla kyse. Ongelmani on niin monisyinen ja niin monet lihakset, nivelet ja kalvot vaikuttavat kyseisellä alueella. Onneksi Heminsleyn kirja antoi paljon vertaistukea pelkoihin ja muistutti siitä, että ensimmäinen kerta on ensimmäinen kerta, jolloin tuntemukset ovat ehkä kauheat, mutta ne muuttuvat jo toisella kerralla.