Syöminen ja liikunta mielen päällä

Olen miettinyt paljon syömistä ja liikuntaa viime aikoina. En ole juossut yhtään toukokuun jälkeen. Jokin tauko siihen tuli, terveydellisistä syistä ja sitten se koko homma kaatui sen jälkeen. Tämä on tietysti täysin väärä tapa ajatella, voisinhan mennä juoksemaan vaikka nyt. Se, etten mene on täysin korvieni välissä ja tarkoittaa, ettei se ole minulle tapa, en ole vielä oppinut, miten hyvä olo siitä tulee, enkä sitä, miten se voisi sopia elämääni pysyvästi. Lähteminen on vaikeaa, se tuntuu toiselta yritykseltä tai viidenneltä tuhannelta yritykseltä. Vaikka elämää ne kaikki yritykset ja niiden välissäkin on olleet.

Olen lukenut tässä välissä Jenny Lehtisen kirjoittaman Vaakakapinan ja katsonut tuhat jaksoa My 600 pound lifea. Olen molemmista ottanut vaikutteita. Ensimmäinen kehottaa lopettamaan laihduttamisen ja toinen aloittamaan sen. Tavoite on kuitenkin sama. Ja ehkä tuo laihduttamisen korostaminen on se, mikä monilla laihdutusleikatuilla menee pieleen. He odottavat sitä, kun he ovat laihempia ja voivat aloittaa uuden elämänsä. Ehkä jotkut heistä ymmärtävät uusien tapojen täytyvän olla myös loppuelämän tapoja, mutta ei sitä ainakaan ääneen sanota. Ehkä liikunta on se, minkä useimmat ymmärtävät ja haluavat olevan loppuelämän tapa, mutta sehän ei riitä, jos ongelmat ovat syömisessä.

Olen miettinyt omaa tilannettani verraten sitä yllä mainittuihin. Kävin puntarillakin ostettuani paristot siihen. En ollut käynyt varmaan kahteen vuoteen. En nyt tiedä, mitä se auttoi, mutta tiedän painoni nyt. En onneksi ole käynyt toista kertaa. Minusta puntarilla käyminen joka päivä tai joka viikko on huono juttu. Ehkä kerran kuussa olisi sopiva väli, jos haluaa huomata, onko muutoksia tapahtunut. Tiedän käyneeni puntarilla joka viikko 8 vuotta sitten laihduttaessani ja se toimi, koska laihdutin. Se ei toiminut elämäntapamuutoksena, koska enhän haluaisi käydä puntarilla joka viikko loppuelämääni. Enkä halua laihduttamisen olevan elämäntapani.

Toisaalta elän siten kuin haluaisin sen olevan elämäntapani. En toimi sillä tavoin, että elämäni voisi olla tällaista elämäni loppuun saakka. Luin myös kirjan You are a badass, kirjailijana Jen Sincero. Kirja oli tyypillistä selfhelppiä, paljon turhaa höpötystä, jumalasta ja hyvän kutsumisesta elämään, mutta lisäksi siinä oli se hyvä sanomakin. Kun ajattelee itsestään hyvää ja elää siten, kuin eläisi unelmaansa, elämästä voi tulla unelmaa. Kun ei se unelmaelämä usein vaadi mitään muita muutoksia kuin sisäisiä muutoksia. Se sopii tähän laihduttamiseenkin. Elä niin kuin olisit jo tavoitteessasi. Tee kaikkea, mitä tekisit sitten kun… Mielestäni sitä meidän kaikkien tulisi opetella lisää.

Huonoa näissä pohdinnoissani on ollut syyllisyys. Kun sitten syön herkkuja, tunnen syyllisyyttä. Vaikka ei se mitään auta. Jos syön, syön sitten. Ja katson seuraavaa päätöstä lautasen sisällöstä vähän fiksummin. Askel kerrallaan. Eteenpäin ei voi päästä mokaamatta. Silloin vain jää paikoilleen. Ja tässähän ei ollut hyvä, joten kuka tähän haluaa jäädä. Eteenpäin on mentävä, mokaillen ja kaatuillen. Sitten se tulevaisuuskin tulee vastaan.