Vähän koulusta
Tästä tulikin aika paljon ajatuksenvirtaa opiskelusta täysin ilman päätä ja häntää, kouluun ja opiskeluun liittyviä asioita niinkuin minä ne koen.
Blogia perustaessa suunnitelmissa kirjoittaa ylös ennen kaikkea koulujuttuja oppimispäiväkirjahenkisesti. Opiskeluita on takana nyt reilut puoli vuotta, opintopisteitä taitaa olla kasassa vajaat kolmisenkymmentä. Välillä kuitenkin tuntuu siltä etten oikein tiedä mitä opiskelen, miksi opiskelen ja opinko mitään. Sitten katson puoliksi tehtyä neulepaitaa, elämäni ensimmäistä villasukkaa, muistiinpanokasoja ja WebOodin listaa suoritetuista opinnoista. Kyllähän tässä on jo jotain opittu.
Edellisten opintojen takia saan suoritettua parit kurssit pelkillä tasokokeilla, joten kaikki ensimmäisen vuoden varmaankin rankimmat kurssit jäävät minulta käymättä. Minulla on siis aika paljon vapaata, esimerkiksi ensimmäinen viiden opiskelupäivän viikko tälle vuodelle on vasta maaliskuun puolella.. Huomaan välillä, että tarvitsisin hieman enemmän tekemistä ympärilleni, jotta osaisin keskittyä olennaiseen ja saisin asioita paremmin aikaiseksi. Kun on paljon vapaa-aikaa, en saa oikein mistään tekemisestä kiinni ja teenkin monet jutut vähän huolimattomammin kuin haluaisin. Toisaalta nautin todella paljon siitä, että joka päivä ei ole täyteen buukattu vaan ehdin tehdä muutakin kuin koulujuttuja.
Kun eri kursseilla on pitänyt miettiä omaa identiteettiä niin tulevana opettajana kuin käsityön suunnittelijana ja tekijänäkin, olen ohessa miettinyt myös millainen opiskelja olen. Minulle koulunkäynti ei ole ollut koskaan mitenkään erikoisen vaikeaa, olen saanut hyviä numeroita aika vähällä vaivalla. Aiemmin mietin että yliopistossa pitää sitten varmasti ryhdistäytyä ja hyvien numeroiden eteen pitää nähdä kamalasti vaivaa. En tiedä onko hyvä vai huono asia, että ainakin ensimmäisen syksyn perusteella voin edelleen jatkaa samalla ”oho unohdin lukea”- linjalla ja saada silti ihan hyviä numeroita.
Välillä mietin että miten paljon huonompi opiskelija olenkaan verrattuna moneen luokkakaveriin, kun en juuri stressaa tulevista deadlineista, en pyri jokaisessa työssä ylittämään itseäni, enkä tee juuri ylimääräistä koulun eteen. En jaksa olla ylenpalttisen kiinnostunut yliopistomaailmasta, tämänhetkisestä käsityökulttuurista enkä linkitä facebookseinääni täyteen erilaisia käsityöideoita. En kirjoita ylös jokaista opettajan ”tämäkin liittyy vähän aiheen viereen”-kirjavinkkiä (oikeesti lukeeko joku edes kaikki ne kirjat mitä kurssin tiedoissa lukee??), enkä muutenkaan jaksa olla ylimääräisen innostunut kaikesta ja tietää kaikesta kaikkea. Saatan välillä potea pientä huonoa omaatuntoa lusmuilustani, mutta sitten taas palaan maan pinnalle ja muistutan itseäni; tää on mun tyyli olla.
Voi olla etten olekaan se kaikkein eniten asioista perillä oleva tyyppi, joka tietää jo ennen opiskelun aloittamista gradunsa aiheen ja on suorittanut jo ensimmäisenä syksynä sivuainekokonaisuudet valmiiksi, enkä se joka osaa neuloa yhtä aikaa sukat ja villapaidan vaikka silmät kiinni, enkä myöskään se luokan paras piirtäjä. Olen se tyyppi, joka huomaa edellisenä päivänä ennen tenttiä että olis kai pitänyt lukeakin, se joka pyhittää vapaapäivänsä kaikelle muulle kuin kouluhommille, se tyyppi joka osaa ottaa rennosti. Vaikka välillä kadehdin joidenkin mielettömän kauniita käsitöitä, koitan silti muistaa sen missä itse olen hyvä. En stressaa turhista, ymmärrän mihin musta on ja ilmeisesti mäkin jotain osaan, kun numeroiden keskiarvo on yli nelosen. En voi kuvitella miten hermoja raastavaa olisi miettiä jokaisesta kurssista niin, että se on maailman tärkein asia, kun ei se ihan oikeasti ole. Okei en voi kiistää, kyllä mäkin olin aika paniikissa ennen joulua kun palautuspäivät läheni ja vähän turhan moni homma oli ihan kesken. Sitä paniikkia kesti kuitenkin onneksi vain viikon, ja kyllähän se vähän kuuluu asiaankin stressata. Kohtuudella.
Käytännön taitojen ja tietojen ja kaiken muun kirjaviisauden lisäksi oon oppinut itsestäni. Vaikka en ole paras kaikessa enkä ihan niin innostunut kaikesta, oon silti ihan hyvä. Olen kuitenkin oma itseni, ei mun tarvitse olla tän erikoisempi.