Jos kaksi tavallista, keski-ikäistä ihmistä osoittaa ihastumisensa noin selvästi, niin pakkohan sitä on jäädä tarkkailemaan. Koska suomalainen, rehellinen, työssäkäyvä hetero ei osoita kiintymystään tuolla tavalla julkisesti ja keskellä arkipäivää.

Oli tavallinen alkuiltapäivä, kun valuin lounastamaan oikein mukavaan pikku kahvilaan Helsingin keskustassa. Pieni paikka, hyvää ruokaa niin kuin tällaisissa paikoissa aina on, ja lähestulkoon romanttinen sisustus. Pöydät oli aseteltu tiiviisti, joten mitenkään ei voinut välttyä huomaamasta viereisten pöytien asiakkaita. Jokainen pöytä kun oli viereinen pöytä, ja terve metrin etäisyys oli supistettu pariin senttiin. Siinä missä muut ruokailijat edustivat virkamiesmäistä tehokkuutta ja panssarimaista säröttömyyttä, nämä kaksi erottuivat taustasta kuin valomainos.

Hetken tarkkailun jälkeen tuli selväksi, että toisella oli sormus ja toisella ei, ja että se toinen yritti piilotella sormuksettomuuttaan parhaansa mukaan. Aika monella tavalla voi kättään pitää lähes luontevasti ja siten, että vasen nimetön ei näy.

Alun tyytyväinen myötäonni vaihtui nopeassa tahdissa myötähäpeään ja sääliin. Sen kerran, kun aikuisten ihmisten onnellisuus tuo iloa myös minun päivääni, niin lopputuloksena onkin vain likaisen tahaton tirkistely ja lievästi epämukava tunnelma. Sekä tietysti kaikki tahattomat ajatukset siitä, mitä mahtaa olla taustalla. Työpaikkaromanssi? Mitä luultavimmin. Pitkittynyt pikkujoulu-case, vai vuosien lupailut ”ihan kohta jätän puolisoni, kunhan lapset vaan ovat vähän isompia”? Entä miten suhtautuvat kollegat? Heitä tälle yhteiselle lounaalle ei oltu kutsuttu, sentään. Miten pariskunta pääsi salaa karkaamaan lounaalle, vai oliko kyseessä toimiston julkinen salaisuus? Teki mieli kysäistä näitä vaivihkaa toisen puolen naapuripöydästä, mutta se olisi ehkä ollut jo vähän liikaa.

Jotenkin sitä ei vaan haluaisi todistaa parisuhteessa pettämistä, vaikka en edes tuntenut niitä ihmisiä.

Tai sitten epämukavuuden aiheutti dejavu, olenhan itsekin ollut joskus ihastunut naimisissa olevaan työkaveriin. Onneksi olin silloin(kin) niin ujo ja estynyt, että mikään ei edennut kaihoisia katseita pidemmälle. Koska tuohan se lopputulos olisi ollut. Varastettuja hipaisuja ja suukkoja epämääräisen lounaan varjolla. Kapea sivuosa jonkun muun elämässä sen sijaan, että hankkisi Oscarin arvoisen pääosan omassa elämässään. Teki mieli mennä ravistelemaan pariskunnan sormuksetonta tyyppiä ja pitää pieni saarna. Tämäkö nyt on sinun arvoistasi elämää, mitä, hä?!

En mennyt. Koska hän on hän, ja minä olen minä. Ja pohjimmiltani olisi vain halunnut ravistella nuorempaa ja tyhmempää itseäni, en häntä. Että tuollaisestako silloin haaveilin?