Oma vika

Jouduin muutama vuosi sitten työpaikkakiusaamisen uhriksi. Sisältö oli sitä perinteistä, eli suljetaan pois porukasta, puhutaan pahaa selän takana, huudetaan päin naamaa, haitataan työtehtävien tekemistä valehtelemalla kolmansille osapuolille siitä, missä mennään. Lopulta päädyin vaihtamaan työnantajaa.

Se oli rankkaa aikaa se. Mutta toipuminen se vasta rankkaa onkin. Tajusin viimeksi eilen, että syytän tapahtumista edelleen itseäni. En ollut tarpeeksi kiva. Olin päinvastoin tosi vaikea, oikea hirviö, joka vie kaikilta ilon työnteosta. Että oma vika. Minulle kuuluikin huutaa.

Tottakai tiedän, että se ei ole totta.

Mutta meni siinäkin pari vuotta, että edes myönsin joutuneeni kiusaamisen kohteeksi. Koska minähän en ole mikään uhri. Minä kestän mitä vaan. Se oli sitäpaitsi hyvämaineinen yritys, ei siellä kiusata ihmisiä. Joten ainoa ongelma oli mun käytöksessä tai asenteessa.

Näin jälkikäteen ihmettelen yhä, miten kyvytön työnantajan organisaatio oli tilanteen edessä. Olin loppusuoralla todella stressaantunut ja ahdistunut, ja pakkohan sen oli näkyä ulospäin. Silti kukaan ei kysynyt minulta, kertaakaan, miten minulla menee. Saati tukenut käytännön tasolla. Kävin lopulta huonon nukkumisen takia työterveydessä. Sain masennustestistä melkoisen muhevat pisteet, mutta se oli kuulemma vain tilapäisen stressin syytä. Hoidoksi tarjottiin unilääkkeitä, noita vaivaan kuin vaivaan sopivia taikapillereitä.

Esimiesten, työterveyden, tai kenenkään muunkaan mielestä mitään ongelmaa ei siis ollut. Ja ilman oikeita sanoja asioiden käsittely, edes itsen kanssa, on todella vaikeaa. Kiusaaminen, pthyi miten ruma sana. Sellaista ei meillä tapahdu.

Kommentit (2)
  1. Mä olen myös ollut samassa tilanteessa. Kyseessä oli päiväkoti, jossa 4 ryhmää. Eka ryhmä jossa työskentelin, oli aivan ihana! He tosin varoittelivat minua, kun siirtymäni toiseen ryhmään läheni. Työpaikalla oli huonohko yleis-ilmapiiri, ja iso syy siihen oli pomo. Ekassa ryhmässä kuitenkin nautin työstäni ja odotin työpäiviä. Sitten tuli ryhmän vaihto. Kaikki muuttui.

    Uuden ryhmäni aikuiset sulkivat minut ulkopuolelle. Tekivät selväksi, etten ollut tervetullut. Pihalla ollessa siirtyivät toiselle puolelle pihaa ja jättivät minut yksin. Puhuivat paskaa minusta ja muista selän takana. Oli ikävää kuunnella heidän haukkujaan parhaasta työkaveristani! Pomoa he haukkuivat välillä ja silti nuolivat toisen persettä. Minkä lisäksi puhuivat pomolle paskaa minusta selkäni takana! Oli kiva kuulla siitä myöhemmin pomon tullessa syyttelemään minua! 

    Siihen vielä päälle se, että pomo pompotteli minua paikasta toiseen lopulta oman mielensä mukaan, ilmoittamalla asioista tyylillä ”sä lähdet nyt sinne”! Hän myöskin sekaantui työntekijöiden asioihin, jotka eivät kuuluneet hänelle pätkän vertaa. Lopulta olin onnellinen, kun työni siellä loppui. Jos jatkoa olisi tarjottu, en ikinä olisi siellä suostunut jatkamaan. Tein paikasta valituksen ylemmälle tasolle kuultuani joidenkin irtisanoneen itsensä ennen minua ja ettei kukaan sijainen enää pahemmin palannut taloon. Sääliksi kävi niitä, jotka sinne joutuivat jäämään! 

    1. Ja itselläni kun on ahdistuneisuushäiriö, niin tuo paikka löi päälle sosiaalisten tilanteiden pelon. Vaikka olen oikeasti aina ollut äärettömän sosiaalinen ihminen! En edelleenkään kestä isoja ihmismassoja ja pelkään toisten mielipiteitä. Että hyvän jäljen jätti! 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *