Oma vika

Jouduin muutama vuosi sitten työpaikkakiusaamisen uhriksi. Sisältö oli sitä perinteistä, eli suljetaan pois porukasta, puhutaan pahaa selän takana, huudetaan päin naamaa, haitataan työtehtävien tekemistä valehtelemalla kolmansille osapuolille siitä, missä mennään. Lopulta päädyin vaihtamaan työnantajaa.

Se oli rankkaa aikaa se. Mutta toipuminen se vasta rankkaa onkin. Tajusin viimeksi eilen, että syytän tapahtumista edelleen itseäni. En ollut tarpeeksi kiva. Olin päinvastoin tosi vaikea, oikea hirviö, joka vie kaikilta ilon työnteosta. Että oma vika. Minulle kuuluikin huutaa.

Tottakai tiedän, että se ei ole totta.

Mutta meni siinäkin pari vuotta, että edes myönsin joutuneeni kiusaamisen kohteeksi. Koska minähän en ole mikään uhri. Minä kestän mitä vaan. Se oli sitäpaitsi hyvämaineinen yritys, ei siellä kiusata ihmisiä. Joten ainoa ongelma oli mun käytöksessä tai asenteessa.

Näin jälkikäteen ihmettelen yhä, miten kyvytön työnantajan organisaatio oli tilanteen edessä. Olin loppusuoralla todella stressaantunut ja ahdistunut, ja pakkohan sen oli näkyä ulospäin. Silti kukaan ei kysynyt minulta, kertaakaan, miten minulla menee. Saati tukenut käytännön tasolla. Kävin lopulta huonon nukkumisen takia työterveydessä. Sain masennustestistä melkoisen muhevat pisteet, mutta se oli kuulemma vain tilapäisen stressin syytä. Hoidoksi tarjottiin unilääkkeitä, noita vaivaan kuin vaivaan sopivia taikapillereitä.

Esimiesten, työterveyden, tai kenenkään muunkaan mielestä mitään ongelmaa ei siis ollut. Ja ilman oikeita sanoja asioiden käsittely, edes itsen kanssa, on todella vaikeaa. Kiusaaminen, pthyi miten ruma sana. Sellaista ei meillä tapahdu.