Olen onnistunut sössimään tämän postauksen kokonaan. Kirjoitin varmaan väärään paikkaan tai jotain.

Unohdin jo miksi elämä oli mielestäni niin ihanaa kun viimeksi kirjoitin. Varmaan siksi, että poikani selvisi sydänoperaatiosta ja rytmihäiriöt ovat nyt menneen talven lumia.

Tänäänkin on ihanaa, koska tuntuu että olen viimein päässyt yli niistä ikävistä tapahtumista jotka johtivat meidän eroon. Mehän ukon kanssa tutustuttiin viisikymppisinä. Molemmat oli eronneet ja eläneet yksin tosi pitkään, minä yli kymmenen vuotta ja ukko jotain kuusi. Se oli menoa heti, ja häät järjestettiin puolen vuoden päästä. Ostin talon maalta ja muutettiin ihan innoissamme. Ensin oli tosi ihanaa, mutta sitten ukko alkoi muuttua pikkuhiljaa yhä kärttyisemmäksi. Hän selitti kaiken aina ADHD-diagnoosillaan. Sen varjolla sai tehdä mitä vain, huutaa vaimolle ja olla pahantuulinen ja impulsiivinen.

Kun hän sitten ykskaks ihastui toiseen, se oli ensin minulle kova isku. Hän kuitenkin sanoutui irti niistä tehtävistä joissa hän olisi joutunut tekemisiin tuon neiti X:n kanssa. Minulta vaan oli jo mennyt usko yhteiseen vanhuuteen. Siitä asti asuimme eri puolilla taloa. Lopulta ukko otti lainaa ja osti minulta puolet talosta. Hän vihjaili että minun olisi syytä etsiä nopeasti itselleni asunto. Kun sopivanhintaista ei löytynyt, hän oli hermostunut.

Nyt kaupat on tehty, kun kiva kämppä tuli vastaan. Olen tässä puolen vuoden ajan jättänyt hiljaisia hyvästejä tälle seudulle. Täytyy sanoa että nyt ei tunnu enää ollenkaan haikealta. En jää kaipaamaan täältä oikeastaan muuta kuin kanalaa, mutta naapurin rouva sai sen nyt kokonaan itselleen. Odotan muuttoa ihan positiivisella mielellä. Enää kaksi kuukautta. Lauma lapsenlapsia siellä jo odottaa Atta-mummia.

Olipahan kokemus, olla ADHD:n kanssa naimisissa. En voi suositella kenellekään. Sama kuin tuuliviiriä yrittäisi pitää paikoillaan!