Mitä enemmän olen päivittäisessä työssäni tekemisissä eri maiden kansalaisten kanssa, todettava se on, stereotypioita on.

Italialaiset – Missä on ranta?
Asun ja sukellan saarella, jota ympäröi upea mangrovemetsä. Mangrove suojaa koralliriuttaa sekä rantaa, molemmin päin. Ilman mangrovemetsän turvaa riutta ei olisi niin upeassa kunnossa ja sukeltajat eivät saapuisi tänne lainkaan. ”Miinuspuolena” mangrovemetsikössä on kuitenkin se, että ranta jää mereltä piiloon, eli jos otat rannalla laskuveden aikaan aurinkoa, ei merta näy missään, vaan se on kaukana mangrovepuiden takana. Nousuvedellä rantakaistale jää kapoiseksi, sillä vesi yltää lähes viidakkoon saakka. Jos kävelet rannalla tai istut rannalla katsellen merelle, ei aavaa merta näy, paitsi pikkuisen puiden lomasta.

Ja niihin italialaisiin. Heille kun ranta, hiekka ja auringonotto on kaikki kaikessa. Ensimmäisenä he kysyvät resorttiin saavuttuaan, missä on ranta. ”Öö no sähän seisot siis rannalla”. ”Niin mutta tiedät mitä tarkoitan.” No en mä oikein tajua mikä se ranta on, jossei hiekka meren äärellä kelpaa, mutta kerron sitten reitin saaren toiselle puolelle, jossa mangrovemetsää ei ole vaan resortit on rakennettu suoraan rantaan.
Uimisesta ei taida olla kyse, sillä jengi on kuitenkin tunteja päivittäin sukeltamassa eli vedessä ja veneestäkin voi uida niiden välillä, joten en oikein usko, että uimahimo on syys rantavalituksiin. Vaan se on se italialaisten hinku rannalle, biitsille, auringonpalvontaan, auringonlaskua ihailemaan. Auringonnousu meidän resorstissa näkyy kaikkiin mökkeihin, ne kun ovat tuolla kukkulan päällä. Hankalaa, jos jengi on varannut esim. kahden viikon loman ja koko ajan olisi mieli rannalle.

Saksalaiset – Toimme myös kameramme
Mutkattomat saksalaiset keski-ikäiset pariskunnat ovat resorttimme peruselementti. Usein erittäin mukavaa ja mutkatonta seuraa, kielitaito on keskimääräistä heikompi mutta asenne parempi. Sukeltavat paljon ja isojen kameroiden kanssa. Juttelevat kaloista ja kalakuvista illallisella. Tykkäävät paneroidusta kanasta.

Amerikkalaiset – Kenen kanssa voin rupatella jatkuvasti koko ajan herkeämättä?
Asiaa piisaa! On se sitten säästä (muuten en edelleenkään osaa sanoa sataako huomenna vaiko eikö!!) tai sukelluksista, ruuasta tai saunasta, lokikirjoista, saaresta, kylistä, kirkoista, kameroista, lapsista ja lapsenlapsista, texastista ja floridasta, paidan kankaasta, parhaista varvastossuista, kuinka tämä paikka on perustettu ja kaikesta merenpohjan ja auringon välillä.
Mukavaahan se on, tiettyyn pisteeseen saakka. Kun jollain neropatilla on paremmat ideat joka ikiseen asiaan sukelluspaikassamme ja lastenlasten kuvat on jo pariin kertaan katsottu vedenalaisista otoksista nyt puhumattakaan, alkaa jatkuvaan jutusteluun mennä näin jurona suomalaisena hieman hermo.

Yksi erittäin hyvä stereotypia kuitenkin koskee jokaista amerikkalaista: he jättävät hyvät tipit!

Ranskalaiset – Sounds like trouble
Täytyy myöntää, että henkilökohtaisesti ranskalaiset ovat vaikeinta sakkia. Heidän kielitaitonsa ei ole kovin kaksinen useinkaan ja meillä kun ei kukaan valitettavasti puhu sitä ranskaa. Usein ovat keskenään ja pyörittevät paljon silmiään. Paitsi kerran kun olin itse asiassa ensimmäistä virallista työluvallista työpäivääni suorittamassa, saapui resorttiin ranskalainen pariskunta. Olen tehnyt resorttibriifingejä usein aiemminkin, mutta tällä kertaa olin töissä ihan virallisesti ja ensimmäistä päivää. Yritin muistaa kaiken oleellisen, kerroin mistä mitäkin löytyy, milloin lähdetään sukeltamaan, moneltako aamiainen tarjoillaan, mikä koira kannattaa jättää omiin oloihinsa ja että passit ja luottokortit voi jättää kassakaappiin. Rupateltiin siinä tovi ja heillä oli paljon kysymyksiä. Joku oli kuitenkin mennyt totaalisesti pieleen, sillä kun seuraavan kerran näin parin ja kysyin onko kaikki ok, alkoi nainen vuodattaa kuinka oli saanut kamalasta vastaanotosta niin hirveän migreenin, että he lähtisivät saarelta välittömästi. ”This is not an army”, kiljui vaimo ja sanoi ettei halua riidellä. Niin ne sitten lähtivät, kaikki jäätiin ihmettelemään, että mikä oli niin huonosti, että oli pakko lähteä. Itsehän itkin koko illan silmät päästäni miettiessäni miten mokasin, mutta asiaskas on aina oikeassa niin sehän on.

Venäläiset – Ensin sukellamme ja sitten juomme viinaa
Meillä käy venäläisiä hyvin harvoin, hekin usein yksittäisiä kuvaajia, sukeltavia pariskuntia tai perheitä. Joskus kuitenkin tännekin eksyy sukellusporukka, joka viettää kaiken mahdollisen ajan vedenpinnan alla ja illalla sitten juovat kaksin käsin baarissa votkaa. Vain suomalaiset nauttivat alkoholia yhtä paljon kuin venäläiset.

Suomalaiset – Puhumme suomea!
Itsehän en usko suomalaisten näyttävän samalta, mutta näin minulle kovasti väitetään. Ja kyllähän suomalaisen tunnistaa kadulla, se on selvä. Suomalaiset puhuvat aina suomea jos siihen on pienikin mahdollisuus, ei väliä vaikka seurassa olisi suomea taitamattomia. Jos baarissa keskustellaan englanniksi, kääntää suomalainen kielen heti kun on mahdollista. Kesken jutun kieli vaihtuu ja itse en oikein tiedä, millä kielellä vastaisin. Usein vastaan englanniksi, jotta muut eivät tuntisi että puhumme heistä ilkeitä seljän takana, mutta usein vastaan suomeksi koska minua on sillä kielellä puhuteltu asiaakaan taholta ja haluan kuitenkin palvella tämän asiakkaan tarpeita parhaani mukaan. Mutta jos englanti sujuu, miksi kieli pitää vaihtaa heti tilaisuuden tullen suomeksi? Muut kansalaisuudet eivät tee näin, vaikka pöydässä olisikin suurin osa esimerksiksi saksalaisia.

Oletko sinä huomannut omassa ammatissasi kansallisia stereotypioita?

Muistatko vielä sukeltajien stereotyypit?