Aaltoa odotellessa

aaltokuva.jpg

Meren voimaa ei kannata aliarvioida. Tämän saimme jälleen kerran todeta odottaessamme aallon pyyhkäisevän saaremme ylitse.

Lähdettiin perjantaina 11.3. vapaapäivän kunniaksi käymään läheisessä kaupungissa ruokaostoksilla, jäätelöllä ja pitsalla. Ja päivän tulisi kruunaamaan se, että kaksi kaveriani tulisi Suomesta saakka moikkaamaan minua.

Kun veneemme lähti likaisesta ja vesisateisesta satamasta takaisin kohti paratiisisaartamme, esitteli sukellusresortin omistaja uutta iPhoneaan ylpeänä. Tutkittiin siinä langattoman netin mahdollisuuksia keskellä merta kun uutissivustot alkoivat täyttyä maanjäristysuutisista. Japanissa oli järissyt kymmenen kilometrin syvyydessä tavallista voimakkaammin ja aalto oli pyyhkäissyt rannikon yli tuoden valtamerilaivoja kaupungin keskustaan.

Siinä lueskeltiin uutisia venematkalla ihmetyksen vallassa. Alkoi mieleen hiipiä se tosiasia, että koska saaremme on Indonesian yksi pohjoisimpia, ei menisi kauan aikaa siihen, kun mahdollinen aalto saavuttaisi myös meidät.

Ajatus tsunamista kuitenkin työntyi pään taka-alalle esitellessäni vierailleni uutta kotiani ja huurteisen viilentäessä kurkkujamme keskustelut keskittyivät kevyisiin aiheisiin. Pikkuhiljaa alkoivat kuitenkin omistajien ja matkalaisten puhelimet piristä, kun huolestuneet ystävät, sukulaiset ja naapurit alkoivat soitella ja tiedustella, olemmeko tietoisia maailman tapahtumista. Siinä kävi sitten ilmi nettiä selaillessamme, että koko Tyynellemerelle on annettu tsunamivaroitus.

Hetken sulattelimme asiaa. Oliko aalto todella tulossa? Kuten Sinuhe jo totesi, että varmuus on paras, joten sukelluspaikan omistajat päättivät siirtää kaikki turistit resortin ravintolaan, joka sijaitsee 23 metriä merenpinnan yläpuolella ja on koko saaren toiseksi korkein kohta. Hetken päästä Suomen suurlähetystöstä soitettiin ja tiedusteltiin suomalaisturistien tilaa. MTV3:n ja Novan uutishuoneista soitettiin ja kyseltiin, onko paniikkia.

Ei ollut paniikkia. Ainut huoli oli se, onko kaikille tarpeeksi kylmää olutta yläkerran jääkaapissa. Venäläiset turistit olivat suivaantuneita siitä, että yösukellus oli peruttu. Kaksi nuorempaa suomalaisnaista oli hieman peloissaan. Mutta mitä pidemmälle ilta eteni ja pimeys laskeutui sademetsään alkoi suurta osaa reissaajista hieman huolestuttaa. Puhelimet pirisivät, kaikki seurasivat netistä, missä aalto liikkuu ja koska sen olisi määrä iskeä saarellemme. Koko päivän oli ollut laskuvesi ja nyt vesi alkoi pikkuhiljaa nousta kohti rantaa ja aaltojen äänet voimistuivat. Se oli kuitenkin täysin normaalia ja jokapäiväistä, jota yritimme varsinkin uusille vieraille kertoa.

Saaren paikalliset asukkaat olivat paniikissa ja matkasivat moottoripyörillänsä saaren korkeimmalle kohdalle. Ihmiset itkivät matalissa kylissä. Jos aalto sinne yltäisi, menettäisivät kaikki kotinsa tai kenties jopa henkensä. Moni kalastaja oli yökalastamassa keskellä merta ilman matkapuhelimia ja sukulaiset olivat huolissaan.

Saartamme ympäröi hyvin syvä vesi ja koralliriutta on pystysuora. Aaltohan ymmärtääkseni tarvitsee rannan kasvaakseen suureksi. Paikka ei ole siis ideaali tsunamiaallon syntymiselle ja ravintola on hyvin korkealla merenpinnasta. Kun aallon piti iskeä, ei kukaan huomannut yhtään mitään ja pikkuhiljaa helpotus levisi turisteihin ja paikallisiin. Kaksi tuntia sen jälkeen, kun aalto oli tietojemme mukaan ollut saaremme kohdalla, alkoivat viimeisimmätkin luottaa siihen, että turvassa ollaan. Alakerran baari aukeni jälleen ja musiikki alkoi soida.

Keskiyöllä kävelin metsän poikki kotiin ja menin nukkumaan. Kotini on rantaviivasta 50 metrin päässä. Aaltojen kohina on aina ollut rahoittava ääni, ei koskaan pelottava. Eikä ääni kauhistuttanut tälläkään kertaa. Kun tsunami iski Tapaninpäivänä 2004 Aasian rannikoille, olin Singaoressa turvassa Sumatran takana. Nyt suurta saarta ei turvana ollut, mutta tiesin silti, ettei minun aikani tällä planeetalla ollut vielä ohi. Edessä on vielä paljon seikkailuja meren äärellä.

Mutta kunnioitus luontoa kohtaan ei ainakaan tämän tapauksen jälkeen heikentynyt. Jälleen kerran ihminen joutui toteamaan, ettei se pystykään hallitsemaan kaikkea.

Suhteet Oma elämä Matkat

Paratiisin arkipäivä

arkipaivaa.jpgOnko elämä päiväntasaajan tuntumassa palmun alla parempaa tai laadukkaampaa kuin napapiirin kupeessa Suomessa? Elämää pienellä saarella rajoittavat ainakin aktiviteettien puute ja päivien samankaltaisuus, mutta en silti vaihtaisi päiviä turkoosissa meressä ja polttavassa auringossa pureviin pakkasiin ja kaupunkimaisemaan. Ainakaan vielä.

Mitä sitten teen täällä päivät? Tarkastellaanpas hieman päivittäistä aikatauluani.

Aamulla seitsemän aikaan herään joko undulaatin pulputukseen, kissojen kiehnäämiseen, herätyskelloon tai siihen, että majoituksen genereaattorista on loppunut löpö ja tuuletin on lakannut puhaltamassa ja hiki alkaa puskea huokosista ihoa viilentämään. Käppäilen paljain varpain muutaman sadan metrin matkan sukelluskeskukselle ja tarkistan taululta päivän sukellusaikataulun. Pakkaan sukelluskamat sukellusoppaiden ja -kouluttajien kanssa laatikoihin ja kannan laatikot veneille.

Kahdeksan aikaan kipaisen aamiaisen pariin, aamupalaksi nappaan grillatun voileivän ja hedelmiä kahvin kanssa. Ennen imaisin aamulla myös pienen banaanipannukakun mutta muutaman viikon jälkeen pannarit eivät oikein enää aamulla maistuneet. Joskus kiireessä pakkaan leivät mukaan veneeseen, mutta silloin mukana täytyy olla myös lahjuksia venekapteeneille, jotka muuten hamuavat leivät veneessä.

Matka kohti riuttoja alkaa puolen yhdeksän maissa. Aamupäivän aikana sukellan pari kertaa ja ihailen vedenalaisen maailman ihmeitä tai istun hiekkapohjalla sukellusoppilaiden kanssa. Iltapäivällä sukellusten jälkeen yhden maissa kaikki sukelluskamat pestään ja on lounaan aika. Lounaaksi on tarjolla riisiä, vihanneksia, kalaa, tofua sekä sambalia, indonesialaista chilikastiketta. Jälkiruuaksi banaaneja tai käärmehedelmiä.

arkipaiva2.jpg

Lounaan jälkeen otan päiväunet, opiskelen Bahasa Indonesiaa tai luen kirjaa, tällä hetkellä Kathryn Bonellan Hotel Kerobokan -teosta Balin kuuluisasta vankilasta. Suosittelen. Sitten leikin vähän kissojen kanssa ja suuntaan viiden maissa takaisin sukelluskoululle joko seuraamaan sukellusoppilaiden koulutusta tai istun rantabaariin muutamalle oluelle. Aurinko laskee puoli seitsemän aikaan, jolloin suurin osa sukeltajista saapuu baariin kulauttamaan kurkkuunsa muutaman viilentävän. Ilta kuluu jutellessa eri kansallisuuksien kanssa ja joskus yltyy juhlintaan saakka. Päivällisen jälkeen joko hiippailen kotiin katsomaan elokuvan tai tv-sarjoja, viimeisimpänä seuraan Dexteriä, ihan koukussa.

Viimeistään puolelta öin menen nukkumaan ja seuraavana aamuna homma alkaa alusta. Vapaapäivinä teen kävelyretkiä saarella tai lähden veneellä mantereella kaupunkiin tekemään ostoksia tai vain syömään jäätelöä. Saarella ei ole kaupan kauppaa, onneksi yksi naapuriresortti myy sipsejä suolanhimoisille.

Päivät kuluu huomaamatta. Hiki virtaa lähes koko ajan. Paitsi vedessä, jonka lämpötila on 29 astetta. Uutena harrastuksena olen aloittanut vedenalaisen kuvaamisen sekä videoiden editoimisen. Niin tosiaan, tietokone toimii taas! Sen piti vain tottua ilmastoon.

Mitä kaipaan täällä enemmän kuin mitään muuta, ovat ystävät kotona Suomessa. Ja sunnuntaibrunsseja, sushi-iltapäiviä, elokuvateatteria, kylmää valkoviiniä ja fetasalaattia.

 

NYT…

…rakastan

1. Sukeltamista

2. Kylmää olutta rantabaarissa

3. Uutta kameraani

 

…en rakasta

1. Sitä, että joku paskiainen ampui yhtä kissaani ilmakiväärillä

2. Ystävien ikävää

3. Sitä, että lähes kaikki vedenalaiset valokuvani ovat sinisiä

Suhteet Oma elämä Rakkaus Matkat