Riitaa rahasta, apua kaivataan

Raha on ehkä maaiman turhin ja yleisin riidanaihe parisuhteissa. Tai ainakin minun parisuhteissani. Rahankäyttö on hyvin yksilöllinen asia, toisilla setelit polttelee taskussa, toinen punnitsee jokaisen ostoksen. Toinen tykkää ostella elektroniikkaa, toinen säästäisi rahat lomamatkaan. Toinen ostaa merkkivaatteita ja toinen kulkee dressmannin vetimissä ja tuntee, että yhteiset rahat käytetään turhuuksiin. Toinen säästää pahan päivän varalle ja toinen elää hetkessä.

Itse olen hyvin tarkka rahankäytössäni. Liian tarkka, totean itse ja sen varmasti saisin kuulla kaikilta edellisiltä kumppaneiltanikin. Syynään hintalappuja ja etsin väsymättä parasta hinta-laatusuhdetta. Mutta tarkka ei silti tarkoita, että olisin pihi. Saatan laittaa satasia laaturuokaan tai -ravintolaan surutta, mutten raaski ostaa uutta talvitakkia, koska edellinen on vielä ihan hyvä. Saatan käyttää jokaisen säästetyn pennin matkustamiseen enkä mieti tulevaisuutta tippaakaan. Mutta jos joku tavara menee hukkaan tai rikki ennen aikojaan, harmittelen menetettyjä euroja päivätolkulla. Jos ajan taksilla kävelyn sijaan, saan morkkiksen. Ajan pummilla yhden pysäkinvälin metrolla, koska lippu on liian kallis, mutta tarkastusmaksusta ruoskisin itseäni kuukauden.

Mieheni ei ajattele rahaa juuri lainkaan. Se on hänelle välikappale työn ja mukavuuksien välissä. Hän ostaa kaupasta mitä huvittaa, tarvitsipa hän sitä tai ei. Hän ostaa minulle ja muille kivoja lahjoja ja saa kaikki hyvälle tuulelle. Hän lainaa rahojaan indonesialaisille kavereille, vaikka tietää, ettei saa rahoja koskaan takaisin. Lomalla hän ottaa parhaimman hotellihuoneen, vaikka perushuonekin olisi ihan kiva. Hän haluaa, että minä nautin.

Olen tavallaan kateellinen, että hänellä on niin mutkaton suhde rahaan eikä hän vaivaa päätään murehtimalla niinkin toissijaisesta asiasta kuin valuutta. Mutta. Ne riidat. Mieheni unohtaa kympin maksavan oliiviöljyn kassalle. Ostaa minulle lahjaksi kuukausipalkkani hintaisen puhelimen, jota en todellakaan tarvitse. Ostaa minibaarista viiden euron veden, koska ei muistanut ostaa vettä matkalla hotelliin. Ylittää vahingossa tilinsä saldon ja joutuu pulittamaan siitä kymmenen puntaa. Ostaa sadan euron elektronisen savukkeen ja menee se taskussa sukeltamaan. Saisi varmasti parkkisakkoja, jos oltaisiin jossain missä olisi autoja. Häntä ei kauaa harmita, jos joku tavara menee rikki, koska tarvikkeet on tehty kulutukseen ja niin vain käy. 

Eli mielestäni käyttää rahaa harkitsemattomasti ja oravannahkoja menee aivan hukkaan. En voi sietää, että käyttökelposta rahaa laitetaan vessanpöntöstä alas. Hermostun.

Kun muutin tänne vuosi sitten, aloimme puhua raha-asioista. Itse olen omien ja ystävien parisuhteita seuranneina todennut, että parisuhteelle on parempi, että molemmilla on omat tilit, omat rahat. Aviomieheni mielestä ehdotukseni erillisistä rahoista oli huono. Hän näki esittämäni asian loukkauksena häntä ja parisuhdettamme kohtaan. Mieheni mielestä kaikki rahat olivat tästä eteenpäin yhteisiä, koska jaamme kaiken muunkin tässä elämässä. Elämämme loppuun saakka. Hän ansaitsee minua enemmän, joten kyse ei todellakaan ollut siitä, että hän haluaisi päästä käsiksi minun massiiviseen omaisuuteeni tai vielä huikeampiin tuloihini.

Ja kyse ei todellakaan olisi siitä, että kokisin yhteisen rahalippaan rajoittavan omia kulutustottumuksiani. Ongelma piili siinä, että kun mieheni käyttää rahaa omiin juttuihinsa (eli ehkä mielestäni tuhlaa rahoja, meillä jokaisella kun on omat näkemyksemme siitä, mikä on turhaa ja mikä ei), tuntuu, että hän tuhlaa samalla myös minun rahojani.

Mutta tiedän myös, ettei minun ratkaisumallini omista rahoista ole täydellinen. Enkä edes oikein tiedä, miten se käytönnössä toteutuisi. Kun käymme ruokakaupassa, olisi naurettavaa jakaa lasku puoliksi niin kuin yksi tuttavapariskunta tekee. Toinen pariskunta laittaa kaikki kuukauden aikana yhteiseen talouteen ostetuista tarvikkeista kuitit talteen, ja kuun lopussa tehdään tilinpäätös, kuka on kenellekin velkaa ja kuinka paljon. Ei kuulosta hyvältä sekään. 

Nyt me olemme tilanteessa, jossa mieheni kaikki rahat tulevat minun tililleni. Annoin hänelle toisen pankkikorttini ja käyttää rahojaan sieltä kuinka haluaa. Paitsi, että kyselen aina nettipankissa käydessäni, että mikä on tämä ja tämä maksu. Koska haluan tietää, mihin rahat tililtäni menevät, vaikka eivät ne ole edes minun ansaitsemiani. Mieheni ei ikinä kysyisi minulta näitä kysymyksiä. Osaksi siksi, että hän tietää minun käyttäneen rahat johonkin hyödylliseen ja osaksi siksi, ettei häntä edes kiinnosta kuinka paljon käytän ja mihin. Mutta minua kiinnostaa.

Tilanne on vielä auki, olemme lykänneet ns. lopullisen rahapäätöksen tekemistä, koska siitä tulee helposti riita. 

Onko sinulla hyviä neuvoja, kuinka raha-asiat hoidetaan parisuhteessa ilman riitoja? Olen kiitollinen kaikista ohjeista.

Kommentit (9)
  1. Ja vierailijalle vielä kommentiksi, että olen juuri tismalleen samanlainen myös visan suhteen. En voi käsittää ihmisiä, jotka elävät luotolla koko ajan. Kun palkka sitten tulee, sillä kuitataan visalasku ja ”loppukuu”, eli itse asiassa koko ajan, eletään luotolla. Ymmärrän toki, että elämässä voi tulla eteen tilanteita, jotka voivat ajaa ihmisen vasten tahtoaan luottokorttien loukkoon, mutta monet tutuistani vinguttavat visaa kenkäkaupoissa ja stockan kempparissa yli varojensa jatkuvasti. ”Kun on pakko saada uus 24h cream huulille.” Öö, laita huuliin vaikka oliiviöljyä ja osta se luksustuote kun sulla on siihen varaa! Itse kuittasin jopa opintovelat heti kahdesta ensimmäisestä palkastani, koska en halunnut olla velkaa kenellekään.

  2. Kiitos hyvistä ehdotuksista! Ongelmana noiden tilien suhteen on ollut se, että mieheni pankkitili on brittipankissa ja rahojen siirto puntatililtä eurotilille maksaa aina kympin verran per siirto. Ja koska miehelläni ei ole ollut tuloja kotimaassaan vuosiin, joten hän ei myöskään voi saada sieltä luottokorttia. Eli kaikki nettiostokset menevät minun luottokortilleni joka tapauksessa.

    Sinänsä tilanne on erilainen kuin ns. normaalissa elämässä sivistysvaltiossa, jossa on oikeasti vuokria tai ruokakauppalaskuja maksettavana. Meillä niitä ei ole, vaan kaikki ostokset ovat enemmän tai vähemmän niitä ylimääräisiä ostoksia kuten vaatteita, pelejä, lentolippuja, aurinkolaseja, herkkuja. 

    Itse saan täällä palkkani käteisenä, joka yhtenä tekijänä vaikeuttaa raha-asioiden hoitamista. Mieheni palkka on tullut ennen lomia minun tililleni, koska pystyn paremmin seuraamaan menoja nettipankista. Mieheni brittipankin nettipankki ei tällä hetkellä toimi, koska mieheni pitäisi käydä allekirjoittamassa henkilökohtaisesti jokin lappu pankin konttorissa Lontoossa. Ja se onnistuu aikaisintaan vuoden lopussa.

    Kohti taloustiliä siis. Yhdessä tänä vuonna täyteen tulevan kolmenkymmenen ikävuoden kanssa joudun varmaan sanomaan hyvästit nuoruudelle. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *