Oikeasti et ole yksin

Kommenttiboksissa on keskusteltu ahdistuksesta. Siitä miten vatsaa kuristaa, kun ajattelee pääsykokeita ja niihin lukemista. Siitä miten helpottavaa on huomata, että vaikkei ahdistus ole ollenkaan kivaa, on kuitenkin kiva huomata, ettei sen kanssa ole yksin. Siitä miten liian usein miettii kuinka moni onkaan valmennuskursseilla tai superlahjakas. Ja miten paljon ahdistusta aiheuttaa sisäänottomäärät.

Kaikki, tai ainakin iso osa, hakijoista tuntee ahdistusta ja pientä jännitystä luku-urakan keskellä. Sen vain unohtaa hyvin helposti ja keskittyy siihen, miten itse on ainoa, jolla menee näin huonosti ja kaikki muut ovat tietysti ehtineet lukea ja ymmärtäneet kaiken ja aloittaneet aiemmin ja ja ja…

Mikä sitten auttaisi ahdistukseen? Unohtaminen tietysti mutta, jos näinkin tärkeän asian unohtaa, niin yliopiston ovet eivät välttämättä avaudu. Itseäni ahdistaa lisää vielä se, että ystäväpiiri pohtii valmistumista ja kirjoittelee kandeja ja graduja samalla, kun itse vielä mietin mikä minusta tulee isona. Tai ehkä pikemminkin mietin, miten tulen siksi, joka isona tahdon olla. Vaikka tuntuu, etten muuta kirjoitakaan kuin negatiivisia asioita, olen huomannut vertaistuen auttavan. Kun yksi avaa suunsa ja uskaltaa sanoa, että kaikki tämä ahdistaa ja tuntuu ajoittain vaikealle, on muidenkin helpompi sanoa, ettei kaikki ole ruusuilla tanssimista. Olo keventyy kummasti, kun kuulen toistenkin sanovan, että he ovat käyneet kaikki samat ajatukset läpi. Ehkä se on se vertaistuki mikä ahdistukseen auttaa parhaiten.

Tämän jälkeen on hyvä tarttua kirjaan. Kaivaa se paperivuoren alta ja nauttia siitä, että ensimmäinen ajatus ei ole ahdistus. Minä en ole ainoa. Ja vaikkei kaikki ole mennytkään ihan suunnitelmien mukaan, niin kaikki ei ole vielä menetetty. Ehkä minun pitäisi hankkia huonetaulukseni teksti, jossa lukee Ceep calm and read on. Ainakin välillä sitä tarvitsisi muistusta.