Koen silloin tällöin riittämättömyyden tunnetta, eikö me kaikki? Tänään halusin vain pakoon sitä fiilistä. Olen korviani täynnä aikaan saamattomuuttani.

Kyllästyin äitiin, kun hän ei osannut auttaa minua, erään asian kanssa.  Pakkasin reppuni ja lähdin ulos ovesta. Kävelin sininen reppu selässäni pari korttelia eteenpäin, ja näin pari ystäväpiiriini kuuluvaa poikaa. Päätin, että menen ja puhun heille. Minulle itselleni se ei ollut helppoa, koska olen tutustunut heihin muiden kavereideni kautta ja olen ujo. Ajattelin ennen kuin olin nähnyt pojat, että jos haluan saavuttaa jotain elämässäni, minun täytyy uskaltaa puhua ihmisille. En vain voi sulkeutua johonkin omaan kuplaani, silloin kukaan ei saa tietää kuka minä todella olen.

Puhuin pojille, ja siitä tuli todella voimaantunut olo. Tiesin pystyväni mihin vain!! Jatkoin kävelyä, olin päässyt tielle joka kulki joen vartta pitkin. Katsoin joelle ja silloin päässäni välähti. Olen aina ollut kiinnostunut minua ympäröivästä suuresta maailmasta. Ja olen haaveillut työstä, jota voisin tehdä missä puolella maapalloa tahansa. Keksin, että voisin olla aikuisena kirjailija.

Ajatatus sitoi kaikki palaset päässäni yhteen. Voisin tehdä kaikkea minulle tärkeää, kun en olisi sidoksissa yhteen paikkaan. Voisin kehittää itseäni ratsastajana, urheilla paljon, nähdä maailmaa ja se kaikki onnistuisi kirjoittamisen avulla. Kirjoittaminen olisi juuri täydellinen ammatti minulle. Siihen ei tarvita muuta, kuin läppärin ja minun omat ajatukseni. Se onnistuisi missä päin maailmaa tahansa. 

Suuntasin kurssini kohti rantaa. Istuin laiturille ja kaivoin puhelimen taskustani. Sillä hetkellä päätin, että tästä se kaikki alkaa, perustan oman blogin.