Lapsen tahtiin.

Lapsi kulkee hyvin mukana, hän istuu joko iloisena tai joskus hiukan kyllästyneenä vaunuissaan. Kunhan muistaa tarjota syötävää ja vaihtaa vaipat sekä päästää pienen touhuamaan välillä on hän yleensä helppo tapaus. Tänään taisi olla ensimmäinen (!) kerta kun lapsen takia joku juttu ei onnistunut. Jouduin 15 minuutin jälkeen lähtemään ryhmäliikuntatunnilta koska lapsi oli niin itkuinen. Olin salaa vähän iloinen, reidet olivat ihan jumissa ja liikkuminen rankkaa. Tunsin itseni myös tarpeelliseksi, eihän kukaan muu saa itkua lakkaamaan.

Olen pienelle kaikki. Vaikka hän onkin sosiaalinen, flirttailee busseissa ihmisille ja hymyilee aina kaikille, loppupeleissä hän olisi onnellinen jos voisi vain olla äidin kanssa. Pari kertaa olen itse perunut menoja, joihin olen hypännyt suurella innostuksella, vain huomatakseni myöhemmin että ehkä parin tunnin bussissa istuminen ei ole se mitä hampaitaan itkevä vauva haluaa. Mutta jos jonnekkin ollaan menty lapsen kanssa, ei sieltä ole lähdetty vauvan tarpeiden takia. Tunnen myös äitejä joiden täytyy olla päikkäriaikaan aina kotona, muuten lapsi ei nukahda. Onneksi meidän tyyppi on mukautuvaa sorttia ja vaunut toimivat miniatyyri kotina, jossa onnistuu vaipanvaihdot, ruokailut sekä se tärkein eli nukkuminen.

Mutta lapsen kasvaessa varmasti asiat muuttuvat. Tempperamentti tulee jo nyt ajoittain esiin ja olen varma että puistoista joudutaan joskus lähtemään lapsi vaunuissa itkien. Ja se on ihan ookoo. Jos jotain äitiydestä on oppittava niin se etteivät lapset itkemisestä rikki mene. Meillä kurinpito aiheuttaa nykyään suurimmat surut. Kotimatkalla tajusin että ei ehkä ole fiksuinta yrittää opettaa lasta nukahtamaan yksin samaan aikaan kun toivoo että lapsi viihtyisi kuntosalin leikkihuoneessa mukisematta. Unikoulu saa jäädä. Urheilu voittaa. Elämä voittaa. 

 

 

Perhe Vanhemmuus

Kun muistaa nauttia.

On paljon hetkiä jolloin sisäistän kuinka onnellinen olen. Vaikka (koti)äitiys tuli minulle yllätyksenä, eikä suunniteltuna valintana, ja kaikki muut mamma-kaverit tekevät pikkuhiljaa paluuta töihin, huomaan että osaan ehkä nauttia kotona olosta nyt enemmän kuin koskaan. Herään usein siihen että postimies kolkuttaa ovella paketin kanssa ja kysyy miten nimeni tavataan. Kerran hän sanoi olevansa varmasti pahin painajaiseni, herättäähän hän minut aina unistani, mutta minua ei haittaa. Rakastan small talkia ja sitä että aina toivotetaan kivat päivät kaikille. Meillä ei ole aikatauluja eikä tarkkoja rutiineja. Joka päivä voidaan päättää mitä tehdään, minne mennään vai mennäänkö. Se on ihanaa ja tiedän sen olevan ohimenevää luksusta josta täytyy nauttia nyt.

 

Muita asioita joista nautin nyt

*Aurinko. Ei voi mököttää auringonpaisteessa. 

*Kun mies tulee hiukan aikaisemmin töistä kotiin ja pääsen yksin lenkille

*Vihreä (irto ei pussi-)tee, juon varmasti pari kuppia päivässä

*Ajatus kapselivaatekaapista, toimisi hyvin täällä kun mekot menee talvisin sukkahousujen ja saappaiden kanssa

*Koti. Valo on uskomaton uudessa kodissamme. Ikkunat heijastavat sateenkaaria seinille ja sisään tulvii valo.

*Mäkinen asuinalueemme. Minne tahansa menenkin on aina  kiivettävä ylämäkiä ja melkein juostava alamäet alas vaunujen kanssa. Mäet tarjoavat uskomattomat maisemat. Lenkille lähden usein auringonlaskun aikaan jolloin taivas värjääntyy punaisen ja oranssin sävyistä. 

*Itse tehdyt korvaspuustit pakkasessa. Onneksi eivät maistu miehen kavereille niin yhdestä pellistä riittää minulle pitkäksi aikaa puustit.

*Lapsen kehitys. Lähellä olo. Olin varma että tänään hän sanoi ”äiti”. Samalla kun repi hampaillaan auki kookosjauhopussin. Lapsen kanssa mikään ei mene suunnitelmien mukaan, koti ei pysy täydellisen seesteisenä tai edes siistinä, mutta tulee varmasti elettyä. Tulee tutkittua muurahaisia ja kuunneltua lintujen ääniä. Katsottua kukkaa oikein läheltä. Tulee halailtua paljon. 

Hyvinvointi Mieli