Lapsen tahtiin.

Lapsi kulkee hyvin mukana, hän istuu joko iloisena tai joskus hiukan kyllästyneenä vaunuissaan. Kunhan muistaa tarjota syötävää ja vaihtaa vaipat sekä päästää pienen touhuamaan välillä on hän yleensä helppo tapaus. Tänään taisi olla ensimmäinen (!) kerta kun lapsen takia joku juttu ei onnistunut. Jouduin 15 minuutin jälkeen lähtemään ryhmäliikuntatunnilta koska lapsi oli niin itkuinen. Olin salaa vähän iloinen, reidet olivat ihan jumissa ja liikkuminen rankkaa. Tunsin itseni myös tarpeelliseksi, eihän kukaan muu saa itkua lakkaamaan.

Olen pienelle kaikki. Vaikka hän onkin sosiaalinen, flirttailee busseissa ihmisille ja hymyilee aina kaikille, loppupeleissä hän olisi onnellinen jos voisi vain olla äidin kanssa. Pari kertaa olen itse perunut menoja, joihin olen hypännyt suurella innostuksella, vain huomatakseni myöhemmin että ehkä parin tunnin bussissa istuminen ei ole se mitä hampaitaan itkevä vauva haluaa. Mutta jos jonnekkin ollaan menty lapsen kanssa, ei sieltä ole lähdetty vauvan tarpeiden takia. Tunnen myös äitejä joiden täytyy olla päikkäriaikaan aina kotona, muuten lapsi ei nukahda. Onneksi meidän tyyppi on mukautuvaa sorttia ja vaunut toimivat miniatyyri kotina, jossa onnistuu vaipanvaihdot, ruokailut sekä se tärkein eli nukkuminen.

Mutta lapsen kasvaessa varmasti asiat muuttuvat. Tempperamentti tulee jo nyt ajoittain esiin ja olen varma että puistoista joudutaan joskus lähtemään lapsi vaunuissa itkien. Ja se on ihan ookoo. Jos jotain äitiydestä on oppittava niin se etteivät lapset itkemisestä rikki mene. Meillä kurinpito aiheuttaa nykyään suurimmat surut. Kotimatkalla tajusin että ei ehkä ole fiksuinta yrittää opettaa lasta nukahtamaan yksin samaan aikaan kun toivoo että lapsi viihtyisi kuntosalin leikkihuoneessa mukisematta. Unikoulu saa jäädä. Urheilu voittaa. Elämä voittaa. 

 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *