Kotiäidin yksinäisyys.

On aikoja jolloin yksinäisyys korostuu. Et ole koskaan lapsen kanssa yksin ja kun täytät päivät raahamaalla lasta vaunuissa erilaisiin aktiviteetteihin aika kuluu yllättävän nopeasti. Yksinäisyys korostuu kun kalenterissa on tyhjää tai kun lapsi on paljon sairaana ja olette jumissa neljän seinän sisällä. Se korostuu kun haluaisit itse mennä ihan yksin jonnekkin, mutta ei ole ketään kelle antaa lapsi hoitoon. Australian talvi on taaperoille vaikeaa aikaa, flunssat kiertävät, sisällä taloissa on jäätäväm kylmä eikä ole helppoa varmistaa onko liikkuvalla pienellä kylmät jalat. Olen perunut ainakin viidet leikkitreffit, jättänyt menemättä omaan harrastukseen kymmenisen kertaa ja pyyhkinyt satoja kertoja pienen räkänenää. Sitä toivoo että olisi ystävä, mummi tai serkku joka tulisi kylään, ottaisi lapsen hetkeksi hoitoon tai soittaisi ja kysyisi tarvitaanko jotain kaupasta. Kun kaikki on hyvin ei ehdi ikävöidä, silloin nautitaan täysin rinnoin ja juostaan kilpaa pallon perässä. Mutta ikävä on aina taustalla, mustana möykkynä joka välillä nousee ylös ja aiheuttaa kyynelvirran poskille. En koskaan kuvitellut äitiyttä näin, luulin että olisin saanut jakaa sen tukijoukkojen kanssa. Kuvittelin kuskaavani lasta sporassa Ateneumiin taidetta ihmettelemään tai Eiran leikkipuistoon. Kuvittelin veneretken Pihlaja saareen ja että voisin kertoa, täällä äiti leikki pienenä, täällä äiti kävi koulussa. Kotiäidin elämä ulkomailla ei ole niin ruusuista, aurinko paistaa ja lämmittää mutta sydän kaipaa aina jotain muuta. Ihmisiä. Paikkoja, Suomea.