Sain lapsen, menetin ystävän.

Kun lapseni syntyi ilmoitin asiasta ystävilleni. Siis niille joiden kanssa olin pitänyt yhteyttä, joiden kanssa soiteltiin tai läheteltiin viestejä sääännöllisesti. Niille jotka tiesivät että olin raskaana. Halusin näyttää vauvan kaikille mutta samalla tunsin itseni väsyneeksi, kömpelöksi, heikoksi ja vauvaa ihastelivat vain miehen lähisuku sekä hänen ystävänsä jotka ehdottomasti halusivat tulla kylään. Samalla minä yritin sumplia treffiaikaa ystäväni kanssa joka asui reilun tunnin ajomatkan päässä.

Pelkäsin etten ollut tarpeeksi virkeä, tarpeeksi hyvä sosialisoimaan, tarpeeksi fresh. Missään vaiheessa ystäväni ei sanonut ”älä stressaa, mä haluan tulla katsomaan teitä”. Tiesin ettei hän koskaan ollut kovin kiinnostunut lapsista, pelkäsin etten osaa puhua muusta kuin vauvasta ja hän kokisi että olen muuttunut kokonaan ja hylkäisi minut. Hylkäys tapahtui, mutta hän ei koskaan edes tullut katsomaan lastani. Treffit sovittiin pari kuukautta lapsen syntymän jälkeen, vihdoin pääsin sohvalta ylös ja siivosin koko talomme ja mietin mitä naposteltavaa meillä olisi tarjota. Olin innoissani ja samalla jännittynyt.

Minulle oli tärkeää että joku joka tunsi minut ennen vauvaa tuli käymään, joku joka tunsi minut ennen Australiaa, ennen miestä. Halusin hyväksyntää ja halusin että hän olisi sanonut kuinka hienosti pärjäsin. Kuinka söpö vauva onkaan. Kuinka en ole muuttunut ”mammaksi”. Treffipäivä tuli ja meni, ystäväni ei töiden takia päässytkään. Sovimme muita aikoja, hän ei koskaan tullut. Vihdoin hänellä koitti vapaapäivä ja hän oli taas melkein tulossa, kunnes kirjotti ettei halua istua koko päivää autossa vapaapäivänään. Se satutti. Se satutti niin paljon että kun pari kuukautta myöhemmin sain uuden puhelimen en antanut hänelle numeroa. Miehen ystävät olivat ihmeissään. Kukaan ei voinut ymmärtää miksei ”ystäväni” ollut jo tullut meitä katsomaan. Koin tilanteen vaikeaksi, en jaksanut ystävän yhteydenottoja kun hän ei koskaan tullut käymään ja vitsailin että lapsi ehtii täyttää vuoden ennenkuin he tapaavat toisensa. Lapsi täytti pari viikkoa sitten yksi, taitaa olla etteivät he koskaan tapaa. 

Suhteet Ystävät ja perhe Vanhemmuus

Kotiäidin yksinäisyys.

On aikoja jolloin yksinäisyys korostuu. Et ole koskaan lapsen kanssa yksin ja kun täytät päivät raahamaalla lasta vaunuissa erilaisiin aktiviteetteihin aika kuluu yllättävän nopeasti. Yksinäisyys korostuu kun kalenterissa on tyhjää tai kun lapsi on paljon sairaana ja olette jumissa neljän seinän sisällä. Se korostuu kun haluaisit itse mennä ihan yksin jonnekkin, mutta ei ole ketään kelle antaa lapsi hoitoon. Australian talvi on taaperoille vaikeaa aikaa, flunssat kiertävät, sisällä taloissa on jäätäväm kylmä eikä ole helppoa varmistaa onko liikkuvalla pienellä kylmät jalat. Olen perunut ainakin viidet leikkitreffit, jättänyt menemättä omaan harrastukseen kymmenisen kertaa ja pyyhkinyt satoja kertoja pienen räkänenää. Sitä toivoo että olisi ystävä, mummi tai serkku joka tulisi kylään, ottaisi lapsen hetkeksi hoitoon tai soittaisi ja kysyisi tarvitaanko jotain kaupasta. Kun kaikki on hyvin ei ehdi ikävöidä, silloin nautitaan täysin rinnoin ja juostaan kilpaa pallon perässä. Mutta ikävä on aina taustalla, mustana möykkynä joka välillä nousee ylös ja aiheuttaa kyynelvirran poskille. En koskaan kuvitellut äitiyttä näin, luulin että olisin saanut jakaa sen tukijoukkojen kanssa. Kuvittelin kuskaavani lasta sporassa Ateneumiin taidetta ihmettelemään tai Eiran leikkipuistoon. Kuvittelin veneretken Pihlaja saareen ja että voisin kertoa, täällä äiti leikki pienenä, täällä äiti kävi koulussa. Kotiäidin elämä ulkomailla ei ole niin ruusuista, aurinko paistaa ja lämmittää mutta sydän kaipaa aina jotain muuta. Ihmisiä. Paikkoja, Suomea.

Perhe Lapset Vanhemmuus