Kävin tänään verikokeessa lääkärin ohjeistamana.

Hoitaja sanoi että olen vastuuton äiti ja riskeeraan mahassani asuvan vauvan elämän. Topakkana tyttönä nielin kyyneleet kunnes pääsin ulos laboratoriosta ja vollotin hieman kotimatkalla auringon paahteessa. Vollotin hieman lisää kun pääsin kotiin kertomaan ilkeästä hoitajasta.

Lähetteessäni oli kaksi testiä: sokerirasitustesti ja verikoe. Ongelma oli siinä että kieltäydyin tekemästä sokerirasitustestiä ja halusin vain normaalin verikokeen. Koska olen tietysti kaikkien kotona tylsistyneiden odottajien tapaan googlannut kaiken mahdollisen kaikesta mahdollisesta, tein päätöksen etten halua testiä. Nyt voit ajatella että olen kamalan itsekäs ja että en välitä vauva-asukista ollenkaan. Enhän tahdo paastota 12 tuntia, ottaa bussia labraan ja juoda siellä sokerilitkua, hengailla labrassa pari tuntia piikitettävänä ja lähteä bussilla kotia kohti. Kyse ei ole laiskuudesta, tai siitä etten välittäisi, en myöskään pelkää neuloja. Mutta en kuulu riskiryhmään. En ole ylipainoinen, en ole yli nelikymppinen eikä suvussani ole diabestä. Koska raskausdiabeteksen ensisijainen hoitomuoto on terveellinen ruokavalio ja liikkuminen, tuntuu kummalliselta edes harkita testin tekemistä. Toinen syy on se ettei testi edes ole kovin luotettava ihmisillä joiden ruokavaliossa sokerilla ei ole suurta roolia. 

Uskon että asiat tulisi tehdä luonnollisesti jos se vain on mahdollista. Ylipainoinen hoitajani tokaisi ettei hänelläkään ollut diabetesta mutta hänen kolme tytärtään sairastuivat siihen kuitenkin. Jos hoitajan omasta ulkonäöstä voisi vetää johtopäätöksiä sanoisin etten yhtään ihmettele. Niin että semmoista. 

No katsotaan mitä maanantaina käy kun kätilö saa tietää etten tehnytkään kaikkia testejä ja päätetään annetaanko Hepatiitti B rokotetta tulevalle vastasyntyneelle pienokaiselle. Ei muuten anneta. Valmistaudun vastaanottamaan lisää ”kritiikkiä”.