Elämää kädestä kiinni ja menoksi

Otsikon lause on tekstarista, jolla vastasin henkistä tukea tarvitsevalle ystävälleni. Hän oli yksin ja pienenä suuntaamassa kohti koitosta, johon ei ollut täysin valmis. Kuulemma loppu hyvin, kaikki hyvin, kuten usein, ei toki aina, käy. Jäin pohtimaan puoli-itsestäänselvyyksiä tuesta, kuinka sitä silloin tarvitsee, kun horjuu matkallaan syystä tai toisesta, että pystyy kaikesta huolimatta olemaan rohkea, vaikka voi satuttaa itsensä. Siinä samassa kirkastui sekin kela, että tarvitsen itse henkistä tukea yhteen asiaan (joka on sen verran intiimi ja hauras, etten sitä jaa ainakaan vielä). Satuin keskustelemaan saman teeman kanssa painivan ystävän kanssa, mutta hänen kantansa oli tyystin eri kuin minun, ihan hyvistä syistä. Olo oli keskustelun jälkeen yllättävän mytätty. Tajusin onneksi, että minun pitää löytää tukijoita, jotka valavat uskoa, kun oma tsemppireservit hiipuvat. Aviomies tuntuu olevan liian lähellä, vaikka hänkin ajatuksiani lähes päivittäin kuuntelee. Vastaus löytyi kuitenkin läheltä sekin: toinen ystävä, joka on jo tehnyt sen, mistä unelmoin. Luottamuksellinen kahvihetki on sovittu ensi viikoksi.