Hyvää hääpäivää
Tänään on meidän 2-vuotishääpäivämme. Olen itsekin vähän hämmästynyt siitä, ettei minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa avioliitosta henkilökohtaisena ratkaisuna. Niin, siis hämmästynyt. Avioliitto yhteiskunnallisena instituutiona on taas sitten oma lukunsa enkä lähde sitä tässä erittelemään.
Missään aiemmassa suhteessani en ollut valmis sitoutumaan ja tuskin sitä olisi ollut myöskään vastapuoli. Sitten yhtäkkiä se oli menoa: halusin, tahdoin, olin varma. On paha eritellä järjellä, mitä tapahtui, koska koimme tuolloin parina pahoja vastoinkäymisiä, jotka onnistuivat liimaamaan meidät yhteen ja saivat ainakin minut lopettamaan temppuilun ja jossittelun, koska tajusin ensimmäistä kertaa elämästä ja rakkaudesta edes jotain, siltä se tuntui.
Toki yhtäkkinen varmuus vakiintua silti epäilytti – ja avioerolapsena pelotti ja ahdisti, että miten tässä käykään. Siitä tuli puhuttua luottoystävien kanssa: ihmiset varmasti sanoivat hyviä ja kannustaviakin asioita häiden alla, mutta ex-sitoutumiskammoisena mieleeni jäi ainakin kahden ihmisen lohdutus siitä, että sopeutuminen naimisissaoloon on aluksi ihan hirveää, mutta kyllä siihen tottuu sitten. Mutta kas kummaa, kaksi vuotta on mennyt, ja kaikki on latteasti ilmaistuna tosi hyvin.
Tämä muistui mieleeni, kun juttelin vastikään ihmisen kanssa, joka kertoi, että heidän parivuotinen suhteensa oli seestynyt sen jälkeen, kun he muutama kuukausi sitten muuttivat yhteen. Hänkin vaikutti aavistuksen hämmästyneeltä ja toki onnelliselta, että askel kohti vakiintunutta yhteistä elämää ei ollutkaan tarkoittanut vaikeuksia.
Onko koko pari-kolmekymppisten sukupolvi todellakin niin läpeensä peloteltu sitoutumisella, että oletamme lähes automaattisesti, että häät ovat ensimmäinen askel avioeroon, kun kaikkihan kuitenkin erovat? Itse päädyin lopulta muistuttamaan itseäni niinkin yksinkertaisesta tilastollisesta tosiasiasta kuin että jos joka toinen aviopari eroaa, niin joka toinen pari pysyy yhdessä.
Meillä on siis oikeasti mahdollisuus hyvään, pitkäaikaiseen suhteeseen. On siihen ihan perusteitakin: meidän sukupolvemme ei esimerkiksi elä enää samanlaisessa maailmassa kuin vanhempiemme sukupolvi. Meillä on eri arvot, eri mahdollisuudet ja parhaassa tapauksessa huomattavasti fiksumpi meininki niin sitoutumisen kuin parisuhteen vaalimisen suhteen – mikä näkyy muun muassa tänä varauksellisena käytöksenä sitoutumisen suhteen.
Nyt siis stressaan sitä, että pysymmekö me onnellisina yhdessä. Yhdessä voi pysyä, mutta se, että kumpikin olisi vielä tyytyväinen suhteeseen, vaatii jo korkeampaa matematiikkaa. Niinpä etsin inspiraatiota ja rohkaisevia esimerkkejä. Tiedän muun muassa muutaman pariskunnan, joilla on jo aikuiset lapset ja jotka vaikuttavat olevan yhä onnellisesia kymmenien yhteisten vuosien jälkeen. Yksiä tarkkailin tuossa muutama päivä sitten sivusilmällä – he ihan puhuivat toisilleen, kuuntelivat toisiaan, tuntuivat näkevän toisensa. Ja he tekevät asioita yhdessä ja aidosti viihtyvät toistensa seurassa. Kerään vielä rohkeutta udella näiltä ihmisiltä, että mikä se heidän juttunsa on, ja miten he ovat selvinneet vaikeuksista – niin sinisilmäinen en ole, että olettaisin, että mekään selviäisimme ilman ongelmia seuraavat 58 vuotta.
Jälleen vapaa siteeraus terapeutti David Schnarchilta: Kukaan ei ole valmis sitoutumaan. Sitoutuminen tekee sinusta valmiin sitoutumaan. Sitoutumisessa on kysymys – kuten tuntuu olevan loppujen lopuksi aina, kun puhutaan Elämän Isoista Päätöksistä – jonkinlaisesta uskonhypystä, joka sitten kannattaa, kun vain repäisee, vaikka pelottaa eikä luota enää edes omaan arviointikykyynsä.
Ps. Oma lukunsa ovat ne ihmiset, jotka haluavat syystä tai toisesta sitoutua – muuttaa yhteen, mennä naimisiin ja/tai tehdä lapsen – niin vimmaisesti, että se ei ole niin nokonuukaa, että kuka se toinen osapuoli on. Se tuskin on sitten ihme, että “pieniä” sopeutumisongelmia tulee. Tästäkin voisi kirjoittaa pitkät pätkät, ja sen teenkin toivon mukaan pian!
