Hyvä minä

Vietin viime viikonlopun kansainvälisen huippu-coachin Joseph McClendon III:n Next Step –seminaarissa Messukeskuksessa. Tuollaisesta läjäytyksestä riittää kirjoitettavaa vaikka kuinka paljon, joten on parempi vain aloittaa jostakin. Jäin nimittäin miettimään itsensä kiittämistä ja kehumista, johon McClendon palasi monessa kohtaa. Yksi McClendonin tunnusmerkeistä lienee lauseen I freaking rock –huudattaminen yleisöllä. Idea on McClendonin mukaan jättää jälki ihmisen hermojärjestelmään, mikä sitten kannustaa entistä tehokkaammin etenemään oikeaan suuntaan.

Jos haluaa jotain uutta elämäänsä, pitää opetella uusia asioita ja uskaltaa muuttua. McClendon käytti monessa kohdin esimerkkinä vauvan tapaa oppia ja kehittyä. Se, miten lapsi riemuitsee ottaessaan ensimmäiset horjuvat askeleet, ja miten sen läheiset kannustavat sitä kaatumisista huolimatta jatkamaa. Miten se saa ehdotonta rakkautta ja huolenpitoa, onnistui se sitten yrityksissään tai ei. Minullahan on tästä ihan omakohtaista kokemusta, meillä pikkutyyppi on oppinut tuosta vain muun muassa syömään itse ja menemään omaan sänkyyn nukkumaan sillä, että sitä kehutaan muun muassa käyttämällä sanaa “hienosti” ja taputtamalla. Nykyään J taputtaa jo itse itselleen, kun sanoo sanan hienosti, mikä on minusta aivan totaalisen suloista. (Suomalaisesta kasvatuskulttuurista muuten paljon kertoo se, että olen aika usein kuullut sen varoituksen, ettei lasta saisi tuolla tavalla lelliä “turhasta” kannustamalla – haluanko vielä kymmenenkin vuoden päästä seisoa aplodeeraamassa pöntön vieressä, kun tenava vääntää tortut? Minun on tuskin tarpeellista syventyä siihen, mitä mieltä olen tämäntyyppisestä ajattelusta).
Samaten pidän huolta siitä, että kiitän usein miestäni mieltä ilahduttavista ja elämää helpottavista asioista, minkä lisäksi otan kaiken ilon irti siitä, että kiittelen koko sydämestäni bussikuskeja, kaupan kassoja ynnä muita satunnaisia kanssakulkijoita pitkin päivää. Kiittäminen on kivaa, ja siitä tulee jotenkin hyvällä tavalla herkistynyt, läsnäoleva olo.

Miksi en siis tee mitään tämänsuuntaistakaan itseni kanssa? Miksi en anna itselleni myönteistä palautetta – myös niistä asioista, joissa otan horjuvia ensiaskelia, mutta sentään edes oikeaan suuntaan?

On ihan ymmärrettävää olla sitä mieltä, että itsensä hehkuttaminen itselleen tuntuu teennäiseltä. McClendon totesi, että itsen ylistämistä pitää vain harjoitella, ja itseään pitää kehua myös itsensä kehumisesta – aina siihen asti, kunnes siitä tulee luontevaa. Tyyli on vapaa, eihän kukaan ole katsomassa (tai jos on, bonukset sinulle) – sano itsellesi jotain kannustavaa (muista tunne ja hymy), taputa käsiäsi itsellesi, taputa itseäsi olalle, tuuleta.

Ps. On se ihmisen mieli jännä – olen miettinyt tämän postauksen kirjoitettuani nyt varmaan jo useita minuutteja, että mitä se ottaa, jos ei annakaan, jos nyt osana iltapuhteitani kehuisin itseäni tämän päivän onnistumisista ja selviytymisistä McClendonin oppien mukaan. Pakotan itseni kokeilemaan ja raportoin – hyvä minä!