Itketyskamaa x 3

Kuoleman ajattelun terapeuttisuus muistui taas mieleeni, kun lyhyen ajan sisällä silmiini osui kolme teemaa liipannutta juttua.

Sydäntä raastavin oli tarina 5 kuukautta vanhasta Avery-vauvasta, joka kuoli vappuaattona selkäydinperäiseen lihassurkastumaan. Hänen isänsä pitää blogia nimeltä Avery’s Bucket list, jossa hän on listannut ikään kuin tyttärensä puolesta asioita, joita tämä ehti tehdä ennen kuolemaansa – isot pisteet blogissa viljellystä huumorista.  Nyt blogin avulla kerätään rahaa Averyn sairauteen keskittyvän tutkimukseen, jotta sille saataisiin kehitettyä joku päivä parannuskeino.
Averyn tarina on itsessään vertaansa vailla olevaa itketykamaa, etenkin kun oma vauva on vain muutaman päivän Averya vanhempi. Eipä tunnu väsyneen ja itkuisen vauvan hyssyttely ja niskakakkojen siivoaminen missään, kun miettii omaa onnekkuuttaan.
Kiitos Averyn, jäin myös miettimään tuota bucket list -ideaa. Se siis tarkoittaa listaa asioista, joita haluaa tehdä ennen kuolemaansa. Tuosta näkökulmastahan on kirjoitettu paljon kirjojakin, tyyliin 101 paikkaa, joissa käydä ennen kuolemaansa. Kun tarkempaan ajattelee, niin tuo jos jokin pitäisi tehdä itse. Ja myös toteuttaa.

Sitten luin brittiläisen äidin vähän vastaavanlaisesta listasta: ennen kuin kahden pienen pojan äiti Kate Greene menehtyi aggressiiviseen rintasyöpään, hän teki listan asioista, joita hän toivoi miehensä ja poikiensa vielä tekevän. Nyt lista on julkaistu kirjana nimeltä Mum’s List ja siitä on tullut myyntimenestys Briteissä. Ehkä joskus teininä oli helppo angstata, ettei minulla ole mitään merkitystä kellekään, mutta nyt suurin motiivini pitää huolta itsestäni ovat pienet lapseni. Auta armias, jos joutuisin luopumaan perheestäni!

Kolmas ajatuksia herättävä juttu oli Facebookissa kiertävä tarina, joka on kirjoitettu newyorkilaisen taksikuskin nimissä (ja suomennetussa versiossa kuulemma suomalaisen taksikuskin nimissä – minulle on sama, onko se totta vai ei), jonka postasin myös Auta, Elina -Facebook-sivuille. Lyhenneltynä stoorin ydin on siinä, että työvuoronsa viimeistä keikkaa heittävä taksikuski päätyy viemään yksinäistä vanhaa, kuolevaa naista sairaalaan ja käyttää tätä kaikkien naisen lempipaikkojen kautta. Se pisti miettimään muun muassa ainoaa elossa olevaa isovanhempaani, jota käyn katsomassa liian harvoin, satunnaisia kanssakulkijoita, joiden viimeinen kontakti voit olla sinä sekä, noh, kaikkia rakkaita ihmisiä. Koska sitä tietää, että mikä nopeasti huudettu heippa tai huolimattomasti annettu halaus on viimeinen?

Päivämme ovat rajalliset, halusi sitä ajatella tai ei.