Kipua ja tuskaa

Hei Miia!

Kiitos, kun otit kummastuksesi esille. Jatketaan keskustelua, aihe on tärkeä – ottakaa kaikki niin synnyttämättömät kuin synnyttäneetkin kantaa, amatöörit ja ammattilaiset, äidit ja isät!

Olet oikeassa tuossa trendikkyydessä, mutta extremen sijaan se kuuluu luonnonmukaisuuden ihannoimiseen ja sen takia liitän tähän ilmiöön löyhästi muun muassa haluttomuuden käyttää hormoniehkäisyä. En ole kivunlievitysvastainen, vaan -kriittinen. Meillä tuppaa hämärtymään se, että kaikilla lääkeaineilla, myös niillä kaikkein turvallisimmilla kuten vaikka parasetamolilla, on sivuvaikutuksensa. Lääketiede arvioi tietenkin kokonaiskuvaa, mistä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Toisekseen synnytyskipu on meidän arkikielessä mielestäni aika harhaanjohtava sana, itse puhuisin ennemminkin hyvin, hyvin intensiivisistä tuntemuksista. Lisäksi kehon omien, luonnollisten supistusten välissä on selkeitä taukoja, joten se ei ole yhtä piinaa – ellei tosiaan reagoi keinotekoiseen oksitosiiniin niin kuin allekirjoittanut. Veikkaan, että melko harvassa synnytyksessä nykyään ollaan käyttämättä tippaa, koska epiduraalikin voi hidastaa synnytystä. Puhutaan niin sanotusta toimenpideketjusta – kun synnytykseen puututaan, niin sitten siihen joudutaan usein koko ajan puuttumaan yhä enemmän.

Fyysistä kipua on paljon erilaista – mietipä pikkukipuja kuten, että leikkaat sormeesi, potkaiset varpaasi johonkin, hammaslääkärin poraamista, suonenvetoa, päänsärkyä ja niin edes päin. Itse en ollut aiemmin kokenut mitään, mitä verrata supistuskipuun, ehkä kuukautiskrampit ovat lähimpänä. Me onneksi elämme sen verran suojattua arkea, ettei kovin moneen kroonisesti satu. Kivun pelkääminen on tosi ymmärrettävää, evoluution näkökulmasta elintärkeää. Juuri se pelko ruokkii supistustuntemusten kokemista kipuna. Sen takia jos synnyttäjällä olisi rento, turvallinen olo, saattaisi pärjätä pidempäänkin ilman kivunlievitystä. Mitä luonnollisemmin synnytys saa edetä, sen parempi. Toisaalta on todettu tietenkin se, että lääkkeellinen kivunlievitys on ratkaisevaa, jos ja kun äiti stressaantuu ja alkaa jännittää ja/tai väsyy ihan mahdottomasti, koska se useimmiten pysäyttää synnytyksen edistymisen, voi vaarantaa vauvan voinnin ja tietenkin pahentaa tuskaa.

Silläkin riskillä, että saan vihat päälleni totean jälleen, että olisin ainakin odotellut pidempään, jos olisin tiennyt, millaista on synnyttää ja miten homma kokonaisuudessaan minun kohdallani sujuu. Sanotaan näin, että esimerkiksi kätilön hätäily, miten anestesialääkärin ylipäätään saa paikalle, ei auttanut ottamaan rennosti ja katsomaan, kuinka pitkälle jaksaa omin voimin. Jos jotain, olisin kaivannut vielä enemmän tsemppausta ja rohkaisua lääkekaapin esittelyn sijaan. Ei kätilöilläkään ole helppoa – olen käsittänyt, että he saavat myös aika lailla hoitovirhesyytöksiä äideiltä, jotka kokevat, että kivunlievitystä on ns. pihdattu. yritä siinä sitten tasapainoilla, kun yksi äiti vaatii yhtä ja toinen ihan toista.

Kuten sanottu, minut on myös suunnitellusti keisarileikattu eikä se ole missään nimessä kivuton, helppo vaihtoehto. Ihmiset tuntuvat pitävän sitä yhtä työläänä operaationa kuin luomenpoistoa – juu ei. Jos näistä kahdesta synnytystavasta pitäisi valita, ottaisin ehdottomasti alatiesynnytyksen.

Ja nyt saan tilaisuuden sanoa senkin, mitä olen pitkään miettinyt, koska asenne tuntuu olevan monilla toinen: kun nainen menee sairaalaan, hänelle ei tehdä synnytystä vaan hän synnyttää ihan itse. Se ei ole mikään toimenpide, vaan luonnollinen tapahtuma, joka on sinänsä ihan hyvistä syistä siirretty sairaalaolosuhteisiin, vaikka systeemissä on yhä kehittämistä.

Kysykää ja kommentoikaa, tässä päällimmäiset höyryämiset! 

Source: blogs.babble.com via Jenn on Pinterest