Memento mori
Olen viime päivinä miettinyt kuolemaa. Se johtuu siitä, että logoterapia-opintoni vetelevät viimeisiään – opinnot päättyvät niin sanotun omaelämäkerran tekemiseen. Siinä käsitellään omaa elämää kirjoittamalla tietyllä logoterapeuttisella tekniikalla ja keskustelemalla ryhmässä, ja mukaan on otettu myös oma tulevaisuus, sekä se kuolema. Itkuhan siitä tuli, kun mietti omia hautajaisiaan sun muuta, mutta ihan hyvä liikutusitku, ei mikään itsesääli-itku.
Yksi aika yleinen self-help harjoitushan on kirjoittaa oma muistokirjoitus. Jos ei muuten saa perspektiiviä elämäänsä ja siihen, mikä on tärkeää, niin kannattaa miettiä kaikkea ihan lopusta käsin. Muistokirjoituksissahan käsitellään sitä, mitä ihminen on saanut aikaan ja millaisena hänet muistetaan. Sen jälkeen on helpompi taas keskittyä olennaisiin asioihin.
En ole varma, onko buddhismissa oikeasti tällaista harjoitusta, koska taisin bongata sen sinänsä suloisesta leffasta nimeltä Tiistaisin Morrien luona. Aika buddahalainen ajatus se joka tapauksessa on: jokaisen meistä olkapäällä istuu pieni lintu, joka muistuttaa siitä, että kuolema on väistämätöntä, eikä sen ajankohtaa pysty kukaan ennustamaan. Niinpä joka päivä pitäisi kysyä itseltään, että “Onko tänään se päivä, jolloin kuolen? Olenko valmis? Olenko tehnyt kaiken, mitä minun pitää tehdä? Olenko se ihminen, joka haluan olla?”
Tämä ajattelua voi soveltaa muihinkin ihmisiin. Mietin joskus, kun joku rakas ihana ihminen ottaa päähän, että ottaisinko tästä ja tästä herneen nenään, jos tietäisin, että tämä on viimeinen kerta, kun teen hänen vuokseen sitä tai tätä. Niin tylyä kuin se onkin, kuoleman ajatteleminen silloin tällöin tekee elämästä parempaa: arkiset itsestäänselvyydet muuttuvat huikeiksi kokemuksiksi ja päätöksenteko helpottuu kummasti.
Ps. Otsikon sanonta on latinaa ja kääntyy suurin piirtein siten, että “Muista olevasi kuolevainen”. Kuulemma orja pistettiin kuiskaamaan lausetta roomalaisen sotapäällikön korvaan, kun hän palasi näyttävässä juhlakulkueessa tantereelta kotiin.
Kuva: Photobucket