Nopee, kapee ja upee, osa 1
Kirjoitin muutama päivä sitten yhdestä unelmointi-harjoituksesta nimeltä täydellinen päivä, joka sai nimimerkki Suvin kommentoimaan mm. positiivista ajattelua ja ihmisten pyrkimystä menestymiseen. (Huom! Elkää pelästykö, en todennäköisesti ota tavakseni vastata kilometrikaupalla kommenteihin, tämä vain sai ajatukseni liikkeelle, kiitos siitä!)
On totta, että Suomessa on yleistynyt huomattavasti ns. life coaching -henkinen puhe, jonka voi leimata jenkki-importiksi, osin ihan syystä. En ole ajattelutapaa ihan purematta niellyt, sillä itseäni eniten on häirinnyt ajoittain pilkistävä omnipotenttinen ihmiskuva, siis se rivien välistä ymmärrettävä ajatus, että “Maailma on sun!”, “Sä pystyt mihin vain!”, “Ota vain itseäsi niskasta kiinni!”, ”MIkä sussa on vikana, kun et ole jo tehnyt kaikkea, mitä haluat?”, “MIkä sussa on vikana, kun et halua koko maailmaa?”
Pitäisi siis olla mahdollisimman nopee, kapee ja upee, kuten mahtava logoterapiaopettajani tapasi sanoa. Itselleni on selvää, että jokuhan tekee rahaa näillä meidän loputtomilla, mahdottomilla pyrkimyksillämme. Mieleeni tulee aina Susie Orbachin kirja Fat Is A Feminist Issue, jonka yksi viesti näin yksinkertaistaen on se, että kun naiset saadaan vahtaamaan takapuolensa kokoa, niin kukaan heistä ei tule edes miettineeksi vallankumousta (konkreettista tai kuvainnollista). Vaatii melkoista ponnistelua pitää mielensä kirkkaana, ja yksi tällaisen ajattelun työkalu ovat myös nämä hömpänpömppä-harjoitukset. Itse koen, että ne ovat yllättävän tehokas tapa ruotia sitä, mikä omista tavotteista on sisältä tai mikä ulkopäin ohjautuvaa, sehän on se tekijä, joka erottaa omat unelmat niistä asioista, joista pitäisi muka unelmoida.
Yksi ymmärrettävä kritiikin aihe on se, että mitä tällainen hupsuttelu auttaa oikeasti ongelmissa olevaa ihmistä. Mielestäni mielenterveyden ja henkisen hyvinvoinnin vaalimisen välinen raja on veteen piirretty, Voi olla, että hetkittäin asiakastyössään psykiatri tulee hypänneeksi life coachin kenkiin ja life coach psykiatrin kenkiin. Jokainen ammattitaitoinen ammattiauttaja (meitä puoskareita on paljon liikkeellä, esimerkiksi logoterapeutit eivät ole Valvira-kelpoisia, varokaa!) on toivon mukaan koulutettu tunnistamaan ihmiset, jotka ovat syystä tai toisesta esimerkiksi pidemmän psykoterapian tarpeessa. Tarkoituskeskeisen koulukunnan edustajana olen erityisen herkkä sille, että esimerkiksi akuutissa kriisissä olevalle ihmiselle ei todellakaan pidä mennä tyrkyttämään mitään “kaikella on tarkoituksensa” -kamaa. Esimerkiksi työttömyys tai avioero ovat omia omiaan laukaisemaan akuutin kriisin kenessä tahansa. Silloin ihminen ei yksinkertaisesti ole välttämättä kykeneväinen suuntautumaan tulevaisuuteen tai elämänsä tarkoituksellisuuden pohtimiseen, ainakaan vielä. Vasta sitten harjoituksilla, kuten tuo täydellinen päivä, on oma paikkansa, kun toipuva ihminen alkaa kysymään itseltään, että mitäs nyt, mitä seuraavaksi?
Tapahtumien ja niiden herättämien tunteiden tunnistamisella ja tunnustamisella on ehdottomasti paikkansa, ja sitä myös kutsutaan yleisemmin tunteiden käsittelemiseksi. Tunteet ovat vain siitä hähmäisen epäkiitollinen tarkasteltava, että ne muuttuvat niin olosuhteiden kuin tarkastelunkin takia. Itse koen, että tunne-puheella on vähän liian iso paikka nykymaailmassa, koska niin kauan kun niitä tunteita pyöritellään ja mutun taakse piiloudutaan, kukaan ei tee mitään. Tunne on englanniksi emotion, siis e ja motion, liikkeeseen laittava. Siksi näin rumasti sanottuna sen vatvomisen ja vellomisenkin täytyy joskus loppua ja sitä ei lopeta kukaan muu kuin ihmisen itse.
Kuitenkin coaching-puheesta tulee sellainen fiilis, että sen täytyisi loppua päivissä. Itse painotan sitä, että jos siihen menee vuosia, niin sitten siihen menee vuosia, kunhan suunta on selvillä.
Tässä ensimmäinen kimara ajatuksiani, palataan pian asiaan – ja kommentoikaahan, jos ajatuksia herää!
Ps. Suvi suositteli katsomaan Yle Areenasta viimeisen Voimalan jakson ja tein työtä käskettyä. Katsokaahan tekin, mielenkiintoista keskustelua ajanhengestä (linkki)!