Omasta totuudesta

Tämän päivän Hesari kirjoitti Subin illalla alkavasta Iholla-sarjasta sen verran kehuvasti, että kyllä sitä täytyy ainakin alkuun väijyä. Mietin tuossa viime viikolla yhdessä paneelissa istuessani jälleen kerran sitä, miten journalismiin saataisiin substanssia, kun joku sitä minulta sattui kysymään. Kun opiskelin nuorena tyttönä Tampereen yliopistossa tiedotusoppia ysärin lopulla, kansalaisjournalismi oli kuuminta hottia, siis se, että kaupunginosalehteä tekivät sen asukkaat eikä esimerkiksi muualla asuva ammattitoimittaja. Aika pian ilmiö muuttui sekä bloggaajien hehkuttamiseksi sekä sellaiseksi “hankitaan 1-3 tavista todistamaan, että asiantuntija ja tilastot ovat oikeassa” –tyyppiseksi journalismiksi (poikkeuksia onneksi on, esimerkiksi rakas Trendi). Sekin, että ihmiset valjastetaan itse kertomaan todellisuudestaan ja itselleen tärkeistä asioista, on helpommin sanottu kuin tehty. Oli media sitten mikä tahansa, niin laadukas sisällön tuottaminen kuitenkin vaatii osaamista, jota innokkuus ei noin vain takaa.
Jos joku pohtii, että miten tämä liittyy seksiin ja ihmissuhteisiin ynnä muuhun mistä tapaan yleensä kirjoittaa, niin ne vasta ovatkin sellaisia aiheita, jotka suorastaan huutavat substanssia. Mikä tahansa niitä käsittelevä sisältö on helppo leimata hömpäksi (ja monesti ollaan oikeassakin), vaikka rakkautta se kyynisinkin tyyppi kaipaa. Kuten entinen proffani Pertti Hemanus tapasi sanoa, kysyn, en vastaa.