Operaatio Järjestys: Jos ei nyt, niin koska sitten?

Olen yleensä liittänyt tuon lentävän lauseen nihkeiden asioiden tekemiseen, siis siihen, että johonkin rohkeutta tai vaivaa (tai sekä että) vaativaan ei tunnu löytyvän 100-prosenttisen hyvää hetkeä. Nyt nurkkia raivatessani olen löytänyt kaikenlaisia aarteita, joita olen jemmannut käytettäväksi sitten joskus, kun aika on juuri oikea. Olen joutunut heittämään pois muun muassa pilaantunutta kosmetiikkaa, samoin jotain ruokakaapin kätköistä löytyneitä luomuherkkuja. Monella aarteella on siis parasta ennen -päivänsä, ja mikä se sellainen aarre on, joka jää lopulta käyttämättä?
Pohdinta kilpistyi siihen, että en osannut päättää, koska olisi juuri oikea aika juoda kolme vuotta sitten häämatkalta Caprilta ostettu viinipullo. Ei mikä tahansa viinipullo, vaan parasta viiniä, jota vastanaineina tuolla tarunomaisella saarella joimme: täydellisen kullankeltaisena kimaltavaa, maultaan sulokkaasti hunajaan vivahtavaa valkoviiniä, joka ei kuitenkaan maksanut kuin 6,3 euroa ja joka huolella pakattiin matkalaukkuun ja pistettiin toiveikkaasti ruumaan, josta se ehjänä selvisi. Haaveena oli siis joskus tehdä ajan kanssa täydellisistä raaka-aineista ihana oikeaoppinen italialainen dinneri, jonka tuo rakkausmuistojen viinihelmi kruunaisi.
Edullisissa viineissä on vain se ongelma, että ne saattavat mennä pian pilalle, ja sopivaa hetkeä rennolle kokkailulle ja fiilistelylle ei tule vielä muutamaan kuukauteen (ellei vuoteen). Toisin sanoen tämänkään viinin juomiselle ei ehkä tule sitä täydellistä hetkeä.
Niinpä joimme viinin viime sunnuntaina ihan tavallisen uunisiian, perunoiden ja halpisketjun mozzarellasta tehdyn salaatin kanssa. Taapero pörräsi edestakaisin ja vauva istui vuorotellen kummankin sylissä, eikä minulla tainnut olla edes meikkiä.
Viini oli silti ihanaa, ja melkein samanmakuista kuin silloin Caprilla.