Operaatio Järjestys: Onko tässä sittenkään mitään järkeä?

Mainitsin lukevani Anne te Velde-Luoman organizing-kirjaa, mutta sen rinnalla selailen tasapainon vuoksi Eric Abrahamsonin ja David H. Freedmanin kirjaa Täydellinen Sekasotku. Jo ensisivut olivat koukuttavia: kirjoittajat kertovat osuvin esimerkein, että a) järjestyksen ylläpitämisellä ja aikaansaamisella on hintansa, joskus kovin (liian) kallis sellainen (allekirjoittaneella ajankäyttö, kiistely kumppanin kanssa, resurssien vähyys) ja b) järjestyksen tuomat hyödyt ovat pienemmät kuin yleensä luullaan (allekirjoittaneella se ei parannakaan oloa tai helpota elämää niin kuin toivoo).
Pohdinkin tässä, että onko tämä raivausinnostus jälleen yksi tapa kanavoida kevään ja elämän ylipäätään tuottamaan ahdistusta (lue: jollain on kirja kirjoitettavana). Siis sitä samaa settiä kuin että “Nyt mä kyllä pistän ruokavalioni kuntoon!” Eli kun jokin kontrolloimaton asia syö sielua, niin heti tekee mieli alkaa vaikuttaa ulkoiseen, kun sillä saralla kuitenkin saa jotain näkyviä tuloksia aikaan. Toisaalta sitäkään ei käy kiistäminen, etteivätkö muutokset ulkoisessa vaikuttaisi sisäiseen. Silti itse uskon siihen, että sisäisessä tapahtuvat muutokset ovat hitaampia ja vaikeampia huomata, mutta niinikään kestävämpiä ja voimakkaampia. Onko tämä vain tekosyy? Vai olisiko parempi sietää jatkuvaa kaaosta? Mitäs te tuumaatte?

Ps. Mieltä ylentänyt Albert Einstein -sitaatti: Jos sotkuinen työpöytä on merkki sotkuisesta mielestä, mistä sitten kertoo täysin tyhjä pöytä?