Läheinen ihminen jumitti hankalan ongelman kanssa. Halusin kuumeisesti tarjota uusia näkökulmia, mutta tuntui siltä, että hän oli jo kääntänyt mielessään jokaisen kiven. Lopulta aloin luettelemaan ihmisiä, joita tiedän kyseisen ihmisen arvostavavan ja kysyin, mitä he tekisivät vastaavassa tilanteessa. Vastaus jokaisen kohdalla oli sama. Läheiseni ei päätynyt toimimaan yhtä radikaalisti, mutta tuo keskustelu taisi lopulta raivata vähän tilaa hänen päähänsä, sillä tilanne on lähtenyt pikkuhiljaa aukenemaan.

Ensisilmäyksellä näkökulman hakeminen jonkin esikuvan tai inpsiroivan ihmisen kautta voi kuulostaa teinihenkiseltä poptrivia-ajatusleikiltä: ai pitäisikö sitä tässä aikuisen ihmisen vielä leikkiä olevansa joku fanitettu hahmo, kun muutenkin on niin vaikeaa?

Esikuvissa on se terapeuttinen puoli, että ne voivat viitoittaa tietä sinne, minne haluamme päästä, mutta emme tiedä miten. Usein kompastuskivenä toimivat uskomukset meistä itsestämme – kun mietimme tilannetta jonkun inpspiroivan tyypin kautta (joka todennäköisesti jakaa kanssamme samat arvot ja on saavuttanut jotain sellaista, mitä tavoittelemme), emme jumitu omiin lannistaviin elämänkokemuksiimme. Tämän takia hyvien elämäkertojen lukeminen on voimaannuttavaa, koska harva kiitetty tai kiinnostava hahmo on päässyt elämässään mihinkään ilman vaikeuksia.

Eikä arvostuksen kohteen tarvitse olla mikään multi-miljonäärijulkkis vaan arkisissa ympyröissäsikin törmää huikeisiin tyyppeihin, jotka tekevät vaikutuksen. Tärkeintä on vähän analysoida sitä, että miksi ihailet jotakuta: mitkä piirteet tai teot ansaitsevat fanituksesi.

Joten: ketä sinä ihailet ja miksi? Entä oletko lukenut hyviä elämäkertoja?

Life coachiksi opiskeleva ystävä kertoi koulutuksessaan tekemästään harjoituksessa, jossa oli muun muassa havainnollistettu pitäisi-sanan vaikutusta kehoon. Se kuulemma kirjaimellisesti saa lamaantumaan ja jähmettymään paikoilleen. Melkein mikä tahansa on parempi kuin sanoa pitäisi – se, että innostuneesti haluaa tehdä jotain tai että vain päämäärätietoisesti tekee jotain.

Sisäistin opetuksen hienouden siinä vaiheessa, kun seuraavana päivänä sanoin miehelleni, että meidän pitäisi tehdä jotain kivaa yhdessä. Siis mitä ihmettä, kysymyshän on siitä, että haluan tehdä hänen kanssaan jotain kivaa. Sanomalla pitäisi onnistun myrkyttämään koko hienon aikomuksen tahattomalla negatiivisuudella: kuinka elämäntilanteessamme on (liian) haastavaa järjestää pientä hetkeä kahdestaan.

Mietipä, kuinka paljon käytät pitäisi-samaa ajatuksissasi ja puheessasi. Pitäisi lopettaa tupanakanpoltto, pitäisi pestä pyykit, pitäisi olla sitä jaj tätä. Kun sen korvaa haluan-sanalla tai preesensillä, viitekehys muuttuu yllättävästi. Käsittääkseni ajattelu sanojen vaikutuksesta ihmisen toimintaan ja ajatteluun pohjautuu NLP:hen eli neuro-lingvistic programmingiin (linkki), johon minun on pitänyt jo pitkään tutustua paremmin. Anteeksi, johon olen jo pitkään halunnut tutustua paremmin.

Ps. Kuulemma mutta-sana on yhtä paha. Kaikki, mitä muttaa ennen on sanottu, mitätöityy mutalla. Mietipä vaikka kliseistä dumppausrepliikkiä, joka on mallia Sä oot ihan tosi ihana tyyppi, mutta… Niin, mitä siitä jää kummittelemaan dumpatun sydämeen?