Vetovoiman lakia käsittelevä Salaisuus-kirja tai –elokuva lienee tuttu monelle henkisestä kasvusta kiinnostuneelle, mutta se, miten Salaisuus oikeasti toimii, jää monelle kirjaimellisesti salaisuudeksi. Next Step -seminaarin Helsingissä vetänyt Joseph McClendon III (tsekkaa edellisen postaus) on kehittelyt oman, simppelin tapansa pistää vauhtia ihmisten unelmiin. Se perustuu pitkälti visualisointiin ja sanallistamiseen, mutta omaperäistä McClendonin systeemissä on liikkeen korostaminen, koska se hänen mukaansa vaikuttaa voimakkaasti ihmisen viboihin.

Kysymys ei ole siis treenitreenaamisesta (vaikka tietenkin silläkin on tsemppaava vaikutuksensa), vaan samasta efektistä, jonka ansiosta esimerkiksi tanssimisesta tulee hyvä olo. Ja kun on hyvä olo, se tuppaa auttamaan asioiden järjestymistä. Tässä ei sinänsä ole mitään mystistä, määrätäänhän nykyään masennukseenkin liikuntareseptejä. Liikkeen oikeaan suuntaan ohjaavan vaikutuksen takia edellisessä postauksessa kuvailemani tuulettaminenkin ja itselle taputtaminen toimivat.

Seminaarin sessiot sekä aloitettiin että lopetettiin milloin joraamalla, milloin tuulettamalla. Kuten guru itse piikitteli, moni saattoi liikkua huomaamattaan seminaarin aikana enemmän kuin viikossa (tai kuukaudessa!). Sitä paitsi oli jotenkin toivoa antavaa nähdä satoja suomalaisia selvin päin keskellä lauantai-iltapäivän tanssimassa Backstreet Boysien biisiä Larger Than Life. Väännetäänpä rautalangasta – se oli toivoa antavaa siksi, että salillinen ihmisiä haastoi itsensä ja antoi lopulta mennä. Ellei ole esimerkiksi luonnonlapsi-tyyppinen liikkuja, ottaa koville pistää takapuolensa pyörimään tuollaisessa tilanteessa. Päässä pyörii sata ajatusta: onko pakko, jos ei halua, mitä nuo muutkin ajattelevat, miten noloa, teen nyt näin, koska käsketään, mikä tässä on nyt niin vaikeaa, haluaisin, mutta en uskalla… Sehän se juttu juuri onkin – niin kuin koko elämässä – pitää antaa mennä, vaikka pelottaa, vaikka miettii, mitä muut ajattelevat.

Ja jos pyörittelet silmiäsi kuvailemalleni touhulle, niin pysähdypä sekunniksi. Mikä saa sinut huvittumaan, mikä epäilemään, mikä tuhahtelemaan, mikä halveksumaan, mikä piikittelemään, mikä ahdistumaan, mikä kyseenalaistamaan? Nuo ajatukset ja tunteet ovat nimittäin arvokkaita sen takia, että ne voivat hyvinkin vinkata johonkin suuntaan, johon pitäisi uskaltaa katsoa.

Bongaa kuvan oikeasta laidasta joraava tiine henkilö.

Vietin viime viikonlopun kansainvälisen huippu-coachin Joseph McClendon III:n Next Step –seminaarissa Messukeskuksessa. Tuollaisesta läjäytyksestä riittää kirjoitettavaa vaikka kuinka paljon, joten on parempi vain aloittaa jostakin. Jäin nimittäin miettimään itsensä kiittämistä ja kehumista, johon McClendon palasi monessa kohtaa. Yksi McClendonin tunnusmerkeistä lienee lauseen I freaking rock –huudattaminen yleisöllä. Idea on McClendonin mukaan jättää jälki ihmisen hermojärjestelmään, mikä sitten kannustaa entistä tehokkaammin etenemään oikeaan suuntaan.

Jos haluaa jotain uutta elämäänsä, pitää opetella uusia asioita ja uskaltaa muuttua. McClendon käytti monessa kohdin esimerkkinä vauvan tapaa oppia ja kehittyä. Se, miten lapsi riemuitsee ottaessaan ensimmäiset horjuvat askeleet, ja miten sen läheiset kannustavat sitä kaatumisista huolimatta jatkamaa. Miten se saa ehdotonta rakkautta ja huolenpitoa, onnistui se sitten yrityksissään tai ei. Minullahan on tästä ihan omakohtaista kokemusta, meillä pikkutyyppi on oppinut tuosta vain muun muassa syömään itse ja menemään omaan sänkyyn nukkumaan sillä, että sitä kehutaan muun muassa käyttämällä sanaa “hienosti” ja taputtamalla. Nykyään J taputtaa jo itse itselleen, kun sanoo sanan hienosti, mikä on minusta aivan totaalisen suloista. (Suomalaisesta kasvatuskulttuurista muuten paljon kertoo se, että olen aika usein kuullut sen varoituksen, ettei lasta saisi tuolla tavalla lelliä “turhasta” kannustamalla – haluanko vielä kymmenenkin vuoden päästä seisoa aplodeeraamassa pöntön vieressä, kun tenava vääntää tortut? Minun on tuskin tarpeellista syventyä siihen, mitä mieltä olen tämäntyyppisestä ajattelusta).
Samaten pidän huolta siitä, että kiitän usein miestäni mieltä ilahduttavista ja elämää helpottavista asioista, minkä lisäksi otan kaiken ilon irti siitä, että kiittelen koko sydämestäni bussikuskeja, kaupan kassoja ynnä muita satunnaisia kanssakulkijoita pitkin päivää. Kiittäminen on kivaa, ja siitä tulee jotenkin hyvällä tavalla herkistynyt, läsnäoleva olo.

Miksi en siis tee mitään tämänsuuntaistakaan itseni kanssa? Miksi en anna itselleni myönteistä palautetta – myös niistä asioista, joissa otan horjuvia ensiaskelia, mutta sentään edes oikeaan suuntaan?

On ihan ymmärrettävää olla sitä mieltä, että itsensä hehkuttaminen itselleen tuntuu teennäiseltä. McClendon totesi, että itsen ylistämistä pitää vain harjoitella, ja itseään pitää kehua myös itsensä kehumisesta – aina siihen asti, kunnes siitä tulee luontevaa. Tyyli on vapaa, eihän kukaan ole katsomassa (tai jos on, bonukset sinulle) – sano itsellesi jotain kannustavaa (muista tunne ja hymy), taputa käsiäsi itsellesi, taputa itseäsi olalle, tuuleta.

Ps. On se ihmisen mieli jännä – olen miettinyt tämän postauksen kirjoitettuani nyt varmaan jo useita minuutteja, että mitä se ottaa, jos ei annakaan, jos nyt osana iltapuhteitani kehuisin itseäni tämän päivän onnistumisista ja selviytymisistä McClendonin oppien mukaan. Pakotan itseni kokeilemaan ja raportoin – hyvä minä!