Ruutuaikaa

Piti oikein miettiä, mitä tein perjantai-iltaisin ennen lapsia. Olin baarissa. Harrastin seksiä. Kokkailin. Yleisfiilistelin kotona. Vietin aikaa ystävien kanssa.

Nyt katson telkkaria. Eikä tässä kaikki – tilanne on niin säälittävä, että Voice of Finlandin lähetys on tällä hetkellä koko perheemme viikon tähtihetki. Mies on tehnyt musiikkia työkseen ja on mitä viihdyttävin ja julmin kisakommentaattori – olen oppinut muun muassa, mitä vire tarkoittaa ja miten korvamonitori auttaa laulajia. 2-vuotiaskin laulaa ohjelman tunnaria mukana (juu, meillä perjantaisin valvotaan niin myöhään, että sitä ei parane kertoa neuvolantädille.)
Kilpailijoihin ja tähticoacheihin minulla on nerokkaan formaatin ja onnistuneen castingin ansiosta kehittynyt jo voimakas tunnesuhde. Olen jo vakavasti harkinnut suosikkini äänestämistä, en ole koskaan lähellekään harkinnut moista, joten kyllä, olen fani.

Tätä ei pidä käsittää väärin, mielestäni ruutuaika on kaukana laatuajasta.

Suomalaisethan katsovat telkkaria ihan järkyttävät määrät päivässä, keskimäärin kolmisen tuntia. Tekemällä mitä tahansa muuta – puhumalla, liikkumalla, lukemalla, nukkumalla, olemalla, sitä parantaisi elämänsä laatua dramaattisesti. Noihin lukemiin en yllä onneksi, mutta tv ahdistaa silti: meillä taaperokin katsoo aika paljon telkkaria – ruutu on niin tehokas lapsenvahti, ettei se voi olla hyväksi millään tavalla (paitsi tietenkin sillä, että äiti voi olla hetkellä itse jumittaa ruutua toisaalla ja esimerkiksi päivittää Facebook-statustaan). Mikä pahinta, myös vauva vilkuilee ruutua.

Olen menneisyydessäni ollut monesti pitkään ilman telkkaria eri syistä, ja ne periodit ovat tehneet pelkästään hyvää. Kuten mikä tahansa muun turhan tavan nitistäminen, telkkarin katselun lopettaminen on aluksi vaikeaa, mutta siihen tottuu nopeasti.

Tuskin kukaan ylipäätään suosittelee televisiota – esimerkiksi super-coach Joseph McClendon III on kovasti telkkaria vastaan ja nimittää sitä vapaasti suomennettuna automaattiseksi tulojen vähentäjäksi sen takia, että se laskee dramaattisesti ihmisen kykyä unelmoida ja kytkee mielikuvituksen pois päältä. Ikävän järkeenkäypäähän tuo on.

Olen välillä heittänyt miehelle, että ehkä tuo telkkari pitäisi viedä vähäksi aikaa pois. Ehkä otan asian puheeksi uudelleen. Ehkä. Sitten kun Voice of Finland on loppu. Ehkä.

Ps. Kuka teidän suosikki on Voice of Finlandin kisaajista ja miksi? Omani on Jesse Kaikuranta. Se Minä ja hän oli vain niin hyytävän hyvä. Kunpa tänä iltana tulisi jokin yhtä pysäyttävän kova esitys! Go, Jesse, go!

 

Flash toistinta ei löytynyt. Flash toistinta ei löytynyt.

Hyvinvointi Hyvä olo

Hyvä suoritus

Mitä eroa on suorittamisella ja siinä, että ottaa itsestä ja elämästään kaiken irti, hyvässä?
Miellän suorittamisen otsa rypyssä puristamiseksi, sen takia tekemiseksi, että on vain pakko tehdä, jotta olisi kaikkien hyväksymä malli-ihminen, eläisi elämäänsä oikein. Tietty intensiivinen paahtaminen on kuitenkin myös tarpeen, koska ihmisellä on usein vahva taipumus antaa itsensä alittaa rima. Silloin tekee hyvää vaatia itseltä enemmän – vaikka silloin, kun nenän edessä oikeasti heiluu jotain sellaista, mistä on aina unelmoinut.
Miten vaatia itseltään sopivia määriä, sopivaa laatua, ylipäätään sopivia asioita? Mihin keskittyä, mihin pistää voimansa, toivonsa, rakkautensa, silloinkin kun tulee vastoinkäymisiä?
En keksi muuta vastausta, kuin sen iänikuisen motiivin. Miksi olet tekemässä jotain? Luotan itse siihen, että kun tekee jotain omasta halustaan, se vie suorittamiselta sen kuluttavimman terän, jopa lataa, ja antaa voimia etsiä vastoinkäymisistä jotain kasvattavaa.
Niinpä rajan hyvän ja huonon suorittamisen välille joutuu jokainen vetämään itse.
Itse vedin tänä viikonloppuni tällaiset rajat:

Elämää ei voi suorittaa, mutta sitä kannattaa elää eikä vain pysytellä hengissä.

Täydellisyyden ei tarvitse pyrkiä, vaan siihen, että riittävän hyvä(ä) eikä vain ok.

 

Hyvinvointi Hyvä olo