Ystävyyksistäni
Menin tuossa jokin aika sitten lupaamaan yhdelle kommentoijalle, että kirjoittaisin ystävyydestä ystävänpäivänä. Kädet alkoivat hiota, kun mieleen tuli vain latteuksia.
Sen päätin, etten anna postaukselle otsikkoa Ystävyydestä. Sen verran löi tyhjää, että googlasin, mitä Wikipedia sanoo – sen mukaan ystävyys tarkoittaa tuttavuutta läheisempää ihmissuhdetta.
Olennaista lienee juuri tuo läheisyys, se että elämässä jokin pistää kaksi ihmistä viettämään jonkin periodin yhdessä ja he huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa ja alkavat tietoisesti tehdä sitä ilman ulkoisia pakotteitakin.
Kovin simppelin kuuloista. Kovin vaikeaa, jos kokee, ettei ystäviä ole.
Vietin teinivuoteni tuolle ikävaiheelle tyypillisessä seurustelusuhteessa, joka oli niin kokonaisvaltainen ja symbioottinen, ettei aikaa jäänyt juurikaan muulle. Minulla oli ollut kolmen tytön tiivis jengi, mutta hekin olivat minun jälkeeni kai alkaneet seurustella tahoillaan. Yhteen ystävistäni olen yhä yhteydessä, mielestäni liian vähän, mihin ei ole mitään muuta erityistä syytä kuin että life happened. Yksi on kadonnut johonkin, mutta ajattelen häntä usein. (H! Jos luet tämän, voisitko ottaa minuun yhteyttä? Haluaisin tietää, mitä sinulle kuuluu. Yhteystietoni löytynevät helposti. Samannimisiä ihmisiä kuin sinä on Suomessa yllättävän paljon.)
Kun suhde sitten rakoili ja muistin, että elämässä on muutakin kuin seurustelu, tajusin akuutisti tarvitsevani ystäviä. Onnekseni niitä myös sain, ja onneksi olen myös oppinut, ettei rakkauden takia kannata laiminlyödä ystävyyssuhteitaan.
Mitä muuta olen oppinut ystävyydestä
1) Älä tuomitse potentiaalista ystävää ensivaikutelman perusteella. Pidin esimerkiksi yhtä rakkaimmista ihmisistäni pelottavana sen perusteella, miten hän puhui ja käyttäytyi. Kun (olosuhteiden pakosta, meillä oli yhteinen ystävä) vietin aikaa hänen kanssaan, totesin, että hän on yksi hauskimmista, viisaimmista ja lämpimimmistä ihmisistä, joita tunnen. Ennakkoluuloisuuden ei kannata antaa estää ystävyyttä silloinkaan, kun tuntee kiintymystä ja kiinnostusta ihmiseen, joka ei ole samanlainen, samanikäinen, samannäköinen, samaa sukupuolta tai samassa elämäntilanteessa. Vanhin ystäväni täyttää pian 65 vuotta.
2) Ystäviä voi aktiivisesti hakea. Minut on esimerkiksi pari kertaa platonisesti pokattu – olen tutustunut jossain johonkuhun, joka on myöhemmin selvittänyt yhteystietoni ja kysynyt lähtisinkö kahville. Toki lähdin. Se vaatii yhtä paljon rohkeutta kuin romanttinen seuranhaku, koska elämme jotenkin siinä harhassa, että kaikilla aikuisilla on jo ystävyysplakkari täynnä. Elämä on yhtä muutosta, joten tuntuisi hassulta julistaa, että ei tarvitse enempää ystäviä.
3) Kun tuntuu siltä, että elämässä ei riitä aikaa nähdä ystäviä, juuri sitä tarvitsee eniten. Itse koen, että ystävyyden paras mittari on se, että se kestää passiivisemmat periodit kummemmin iskua ottamatta – toinen asia on taas se, että me kyllä tarvitsemme yhteyttä toisiimme. Ystäviä ei pitäisi olla velvollisuus nähdä, vaan se on oikeus, nautinto, jolle on syytä raivata tilaa to do –listan kärkeen. Mikäli jonkun ihmisen näkeminen tuntuu työläältä, voi miettiä, onko ystävyyssuhde niin ravitseva kuin sen kenties olisi hyvä olla.
Hyvää ystävänpäivää!
