Suti käteen

Toiset kuivaavat yrttejä ja toiset säilövät sieniä, monet kuten minä etsivät syksyn satoa ihan toisaalla eli pläräävät erilaisten kurssikeskusten ja opistojen esitteitä. Syksy on niin paljon parempaa aikaa uuden elämän aloittamiseen kuin tammikuun alku, jolloin tuntuu siltä, ettei energia riitä edes uuden kalenterin hankkimiseen.
Vaikka harrastaisitkin jotain totaalisen turhaa jouluun saakka (jos edes sinne asti), se ei takuulla mene hukkaan. Käsittääkseni aivotutkimus on sitä mieltä, että mikä tahansa uudenlainen stimulaatio tekee hyvää päämme piuhoille – ne voivat jopa uudistua. Niinpä se, että nyt opiskelet kiinaa, harrastat riverdancea tai opettelet soittamaan haitaria (tai kaikkia näitä yhtäaikaa, ja ilosen surkeasti), voi olla se tekijä x, joka saa lanttusi leikkaamaan vielä kun kroppasi ei enää pelaa.
Sitä paitsi sana harrastus kuulostaa minun korvissani paljon vähättelevämmältä kuin mistä oikeasti on kysymys. Harrastavaa ihmistä ajaa rakkaus harrastuksen kohdetta kohtaan, ei raha, ei kunnianhimo, pelkkä rakkaus ja intohimo. Saamme aikaan jotain, hankimme tietoa jostain, opettelemme uusia taitoja: kysymys on siis luovasta toiminnasta. Ja luovuuttahan me tarvitsemme elääksemme hyvää elämää. Se auttaa rentoutumaan, nauttimaan, löytämään uusia ratkaisuja, joustamaan.
Brittien vanha pääministeri, Winston S. Churchill, alkoi maalata nelikymppisenä eikä ollut omien sanojensa mukaan sitä ennen edes koskenut sutiin. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan Painting as a Pastime (Maalaaminen harrastuksena), jossa hän rohkaisee amatööreja muun muassa seuraavasti:
“I do not presume to explain how to paint, but only how to get enjoyment. Do not turn the superior eye of critical passivity upon these efforts. Buy a paint-box and have a try. […] We must not be too ambitious. We cannot aspire to masterpieces. We may content ourselves with a joy ride in a paint-box.”