Syntymästä

Rakas, ihana, täydellinen tyttäreni Vivienne Julietta täyttää tänään vuoden.

Siitä on siis vuosi kun ihana kotikätilömme (olin pyytänyt meille erikseen oman yksityisen kätilön usein kovin hidasta alkusynnytystä varten – kerron toki lisää, jos jotakuta kiinnostaa) lähetti meidät ajamaan sunnuntai-aamuna yhdeksältä läpi hiljaisen Helsingin Naistenklinikalle. Reilu 12 tuntia myöhemmin Vivi oli maailmassa. Esikoiseni Johnny syntyi suunnitellulla sektiolla, joten olin tavallaan ensisynnyttäjä.

Synnytyksestä kertoo paljon se, että mitä siitä jälkikäteen ajattelee. Mietin kovasti, miten sanani valitsisin, koska naisia syyllistetään niin paljon siitä mitä he ajattelevat ja haluavat synnytykseltään: sekä niitä, jotka eivät haluat tuntea yhtään mitään (se lienee isolle osalle mahdotonta, ellei ole yleisanestesiassa) sekä niitä, jotka haluavat hippeillä koko rahalla (se isolle osalle lienee mahdotonta, jos on niin pihalla kehonsa kanssa kuin me länsimaalaiset naiset yleensä olemme).

Itse julkesin toivoa luomu-synnytystä, mutta olin kovassa flunssassa tuolloin. Se tarkoitti voimien hupenemista, kuumetta ja tulehdusarvojen nousua, enkä jaksanut enää vääntää kätilön kanssa siitä, saako synnytystä vauhdittaa oksitosiinilla ei tai. Ja senkin olin päättänyt etukäteen että haluan epiduraalin, jos minut laitetaan tippaan ja hyvä niin – keinotekoiset supistukset tuntuvat hyvin nihkeiltä verrattuna oman kehon tuottamiin. Kaikkia itseensä pettyneitä hippejä, itseni mukaan lukien haluaisjn lohduttaa sillä, että puuttuminen synnytykseen ei ole täysin mustavalkoista – itse sain oksitosiinia kolmanneksen maksimista eikä epiduraalin kautta mennyt kuin puolitoista annosta. Anteeksi kehuskelu, mutta tämä on se ajatus, jolla olen lieventänyt turhamaista pettymystä kehooni. Suurin oivallus jälkikäteen oli, että kun kerta olen päivittäin antanut keholle niin vähän, koko ikäni, niin miten voin koskaan toivoa siltä mitään noin isoa, kylmiltään, kolkoissa sairaalaolosuhteissa ja vaihtuvien kätilöiden käsissä?

Minut oma äitini oli pelotellut  synnytyspaniikkiin, ja olen niitä lapsia, jotka jäivät ainokaisiksi sen takia, että synnytys oli niin kamala. Mitä itse kerron sitten joskus Viville, kun hän kenties odottaa lasta? Ehkä jotain tällaista:

”Rakas tyttäreni, sinun synnytyksesi oli ihana ja helppo, ja tekisin sen saman koska tahansa uudelleen luottavaisin ja rennoin mielin. Muistan ikuisesti, kun sain koskettaa päälakeasi sormenpäilläni ponnistaessani – silloin tietoisuus siitä, että tätä me naiset teemme, tämän kehomme osaa, tämä on rock n rollia, tämä on elämää, tämä on tärkeintä koskaan, iski tajuntaani. En ole koskaan ollut synkassa minkään kanssa niin kuin silloin olin – kiitos kauniista syntymästäsi.”